Näytetään tekstit, joissa on tunniste Merimiesjuttuja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Merimiesjuttuja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Perjantain merimiesjuttu: hainpyyntiä

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tällä kertaa aiheena on kalajuttu, joka johtaa kertojamme tarinan päätteeksi syvällisempiinkin pohdintoihin.

Kuvien hait eivät liity tarinaan.

Tankkilaiva Enskerin miehistö pyydysti tämän hain vuonna 1978. Kuva Olli Vuorisalo / RMM23370.
Nyt kerron jutun Meksikonlahdelta, kun me olimme siellä pari päivää ajelehtimassa akselivian takia, niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin. Tämä tapaus sattui ruotsalaisessa rahtilaivassa Broströmin Stureholmissa, jonka kanssa ajettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliä ja vuosi oli 1968. Ajankuluksi illalla päätimme, että jos yritettäisiin saada vähän isompia kaloja pyydetyksi. Ja niin teimme ison rautakoukun konehuoneessa. Sidoimme sen pitkän narun päähän ja laitoimme siihen naruun kiinni myös pelastusliivin sillä lailla, että koukku, jossa oli lihapala, niin jäisi 3-4 metrin syvyyteen kellumaan ja näin pelastusliivin ansiosta se voisi ajelehtia laivasta kauemmas. Me näimme, että vedessä oli säpinää. Ja monta kertaa kala hyökkäsi koukkuun, mutta ei jäänyt kiinni. Saimme laittaa monta kertaa uuden syötin. Porukka alkoi kyllästymään, kun oli jo ilta ja pimeys myös laskeutui.

Lopuksi minä jäin yksin kalastamaan. Kävin hakemassa olutlaatikon ja valonheittimen, että näkisi mereen. Kaljaa ja tupakkaa kului. Sitten yhtäkkiä jysähti! Koukkunaru kiristyi ja ja tempoilu alkoi. Onneksi naru oli tukevasti reelingissä kiinni. Aloin vetämään minkä jaksoin ja voimakas meuhkaaminen kävi koukulla. Samalla pidin aika kovaa meteliä, innoissani kun olin. Sitten sain kalan ilmaan ja se oli parin metrin mittainen hai. Aloin kiskoa sitä laivaan kaikin voimin ja jotenkin sain kammettua reelingin yli sen ja sitten täkille. Porukka oli kuullut minun metelöinnin ja tuli katsomaan. Kun hai oli täkillä, niin tapoin sen puukon kanssa. Ja sen jälkeen se pantiin roikkumaan ahteri rakennelmaan. Parin päivän päästä heitimme sen mereen.

Rahtilaiva Arianan kansimiehen saalikseen saama pieni vasarahai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Kuva Esa Karanko / RMM25295.
Kaikennäköistä on sattunut. Kaksi kertaa on ollut pohdinnan alla, jos jäisin laivasta pois naisen takia. Toinen kerta oli Angolassa ja sitten Kanadassa, kun ajoimme Atlaksen kanssa sieltä ropsia Ranskaan kolme reissua. Varmaan viisasta oli, etten jäänyt. Suomen pölyt minun piti karistaa armeijan jälkeen luultavasti lopullisesti, mutta toisinhan siinä kävi. Yksi Atlaksen ulkomaalaisista merimiehistä pyysi minua mukaan kalastusalukselle, hänellä sellainen oli, Etelä-Atlantille kalastamaan.  Hän maksoi ulos ja lähti, mutta minä kieltäydyin. Mitenhän minun elämä ois mennyt sitten, jos olisin lähtenyt. Tässä oli tämänkertainen story.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Ruuhkaa Thames-joella eli merimiesjuttu vapun ratoksi!

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tämä tapahtumakuvaus Thames-joelta vuodelta 1965 on toistaiseksi nimimerkin viimeinen kertomus.


Finnseal (RMM2115)
THAMES

“Nyt kerron jutun, joka tapahtui 1965 Finnseal-laivassa. Me ajettiin usein sen kanssa Lontooseen. Lossaus tapahtui useasti Thames-joella. Me oltiin ankkurissa töijättynä joella ja proomut hakivat massapaalut maihin.

Minä kun olin junkkina, niin mulle lankesi usein yövahdin hommat, johon kuului myös soutaa porukkaa kaijan ja laivan väliä. Erään kerran illalla soudin laivaan Nordströmin laivan jengiä, joka oli tullut helssaamaan Finnsealiin tuttuja. Yöllä tämä Nordströmin porukka oli jo aika päissään. He ehdottivat minulle, että soutaisin heidät heidän omaan laivaansa, joka oli porukan puheen mukaan lähistöllä kaijaan töijätty. Lupasivat maksaa myös reissusta.

Minä lupauduin ja menin kysymään poosulta voinko lähteä, koska oli yövahti. Se järjestyi ja minä otin meidän veneen ja lähdettiin soutamaan sysimustalle Thames-joelle kännisen porukan kanssa. Vuorovesihän oli voimakas joella, että sain voimia käyttää reilusti soutaessa. Mutta minä olin tottunut soutaja, kun olin ollut paljon kesäisin äitin siskon tykönä maalla, jossa meri oli lähellä.

Thames-joella laskuveden aikaan (RMM8387)
Nordströmin jengin laivaa ei vain löytynyt ja me oltiin etäännytty Finnsealista jo hyvän matkaa. Jengi oli sen verran päissään, ettei ne enää olleet varmoja missä se laiva oikein on. Joella oli myös muuta liikennettä ja meillä ei ollut minkäänlaista valaistusta ilmoittamassa olinpaikkaamme. Sitten huomasin, että yksi proomu tulee kohti! Olin varma, että se ajaa meidät kumoon. Viime hetkellä sieltä huomattiin meidät ja he juuri pystyivät väistämään veneemme. Proomun aallot keikuttivat venettä pahasti mutta me kaikki pysyimme veneessä. Proomun avonaisesta ruorihytistä laivuri huusi meille ohi pyyhältäessä: “Focking idiots!”

Tapaus säikäytti minut sen verran, että sanoin Nordströmin jengille, että soudan teidät lähimpään laituriin ja saatte jatkaa laivan etsimistä ilman minua. Porukka tyytyi tähän päätökseen ja näin tehtiin. Minä lähdin soutamaan takaisin Finnsealiin ja parastani sain panna airojen kanssa, koska laivaan oli kertynyt jo matkaa. Vihdoin laivan valot näkyivät ja pääsin takaisin. Nyt en enää sellaiselle venereissulle lähtisi, mutta silloin olin huimapäinen ja ajattelematon. Taas kerran selvisin kiperästä tilanteesta. Oiskohan se semmoinen merimiesten suojelusenkeli ottanut minut silmätikuksi niinä aikoina?”





Haluatko kertoa työstäsi tai muistelmiasi työstä merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit jakaa kertomuksia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi nykypäivän merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Merimiesjuttu päättyy / Porto Alegre, osa 3

Merimiesjuttu loppuviikkoonne, olkaa hyvä!

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa. 

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Nimimerkin kolmiosainen merimiesjuttu päättyy kiperien tilanteiden jälkeen onnellisesti. Saamme luettavaksemme tämän trillerin jälkeen vielä yhden täpärän tapahtumakuvauksen Thames-joelta vuodelta 1965. Tämä julkaistaan blogissa tuonnempana. 

Lähde: Wikimedia Commons
PORTO ALEGRE osa 3

“Minulla näyttää olevan ollut vaaratilanteita merellä enempi kuin muistinkaan. “Malo Hombre”, sanoi nainen ja piti tikaria minun mahassa kiinni. En uskaltanut liikahtaakaan. Samassa tuli ulkomaalaistäkkäri minun hyttiin, spanjuuri tai portugeesi, en muista varmasti. “Ce basa”, hän ihmetteli, kun näki tikarin naisen kädessä. Hän oli varmaan kuullut meteliä meiltä ja koiran ulosheittokin oli hänen tiedossaan. 

Tätä tilannetta käytin hyväkseni ja työnsin ranteesta tikarin pois minusta päin. Siinä sitten nainenkin alkoi tajuamaan, että mitä meinasi tehdä ja tuli jotenkuten järkiinsä ja löysäsi tikarista. Ulkomaalaistäkkäri kysyi: “Porge”. Minä selitin hänelle tilanteen ja nainen selitteli myös omaa tarinaansa. Sen kuultuaan täkkäri ehdotti, että nainen tulisi hänen tykö, jos minä en kerran häntä enää halunnut seuralaiseksi. 

Niin nainen lähti täkkärin mukaan ja muistaakseni he olivat yhdessä koko sataman loppuajan. Tilanne laukesi itsestään, mikä oli minulle valtava helpotus. Näin naista päivittäin, mutta en kantanut hänelle kaunaa. Kaikkihan päättyi loppujen lopuksi hyvin. Minä olin taas “libre” ja porhalsin maihin joka ilta uusiin seikkailuihin.” 






Haluatko kertoa työstäsi tai muistelmiasi työstä merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit jakaa kertomuksia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi nykypäivän merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

torstai 9. huhtikuuta 2020

Merimiesjuttu jatkuu: Porto Alegre, osa 2


Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa päättyi siten, että jatkon saattoi vähintäänkin aavistaa. Juttu käy hurjemmaksi ja päättyy vähintäänkin yhtä karmaisevaan kohtaan kuin ensimmäinen osa! Kolmas ja tämän tarinan viimeinen osa on tulossa luettavaksenne myöhemmin.

Huom! Kuvan laivakoira on viaton eikä liity tapaukseen.

Kuva: Rauman merimuseo (RMM1084)


PORTO ALEGRE osa 2

“Lastia alkoi tulemaan laivaan, varmasti sademetsän puuta. Paljonhan siitä puhutaan, että sademetsät hakataan puhtaiksi, mikä totta kyllä onkin. Viikonloppuna ei töissä oltu ja satamakin hiljeni melkein kokonaan. Monet satamat maailmalla tekevät ympäri vuorokauden lastaus- ja lossaushommia. Muistaakseni meillä oli lauantaina lyhyt työpäivä.

Sitten takaisin minun ja naiskaverin suhteeseen. Alkupäivät meni kivasti ja siihen viikonloppu myös. Illat juhlittiin ja arkipäivät olin laivaa maalaamassa. Sitten hän alkoi jollain tavalla olemaan määräilevämpi ja otti vähän kuin emännän otteet. Sehän ei minulle sopinut. Minä aloin hänelle hienovaraisesti esittämään, että jos hän lähtisi omaan casaan. Olimme pienessä poratsussa eli kännissä. Hän loukkaantui siitä ja suuttui kovasti. Hällä veri kuohahti ja hän sai kunnon vihanpuuskan.

Meidän jaloissa pyöri hytissä minun Marokosta ostama koiranpentu. Hän otti sitä niskasta kiinni ja heitti sen avonaisesta venttiili-ikkunasta ulos. Minä säikähdin kovasti ja huusin hälle aika pahasti, mutta aiheesta kylläkin, “Loco puta!” Tarkoitus oli lähteä katsomaan, miten pennulle oli käynyt, mutta pari laivakaveria oli ollut kaijalla ja he olivat onkineet koiran ylös ja toivat sen takaisin.

Minun naiskaverini rauhoittui myös, mutta se oli minulle viimeinen niitti, mitä hän teki viattomalle luontokappaleelle. Sanoin hänelle: “Vamos para terra!” Hän ei aikonut lähteä. Hän yritti vielä pyydellä anteeksi, mutta ymmärsi sitten, että meidän juttu oli loppu ja hän suuttui uudestaan. Äkkiä hän nappasi seinältä tikarin, jonka myös olin ostanut Casablancasta. Hän painoi tikarinpään minun vatsani seutuville, niin että iho meni hieman rikki. Hän piti tikaria siinä asennossa ja minä ajattelin, että meinaakohan se todella pistää.

Hän oli yhtäkkiä kylmänrauhallinen ja sanoi, että hänelle ei koidu siitä mitään seuraamuksia, jos hän minut tappaa, koska hän tuntee poliisit ja on täältä kotoisin ja minä olen muukalainen. Tässä tuli juttua tälle kertaa. Jatkan kun saan neulottua kokoon tarinan lopun. Vieläkin kun muistan tilanteen, niin oli se karmiva.”



Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Merimiesjuttu viikonlopun ratoksi, olkaa hyvä!


Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä.

Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa. Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa tulee tässä luettavaksenne viikonlopun ratoksi!  Jatkoa on siis tulossa myöhemmin.

ATLAS (RMM2306)

PORTO ALEGRE osa 1

“ATLAS makasi Casablancan redillä 1968 helmikuussa. Olimme vieneet pari salpietarilastia Etelä-Ranskaan. Yllättäen saimme orderit seilata Brasiliaan Porto Alegreen. Suuntasimme keulan Etelä-Atlantille. Edessä oli viikkojen merimatka vanhalla rampilla, joka puksutteli hitaasti eteenpäin.

Ruumajobi oli helvetillinen ja koko laiva oli lannoiteaineen peitossa. Marokossa tavara tuli laivaan elevaattorilla niin kuin torven suusta ja jos vähänkin tuuli, niin se pöllytti salpietaria ympäri laivan. Saimme puhdistella ja levankien kanssa pestä koko laivan. Sitten alkoi ruumajobi: harjasimme kaikki lannoitejätteet kasaan ja lapioimme tynnyriin, joka vietiin vinssillä ylös ja kipattiin mereen. Koko ajan oli paahtavan kuumaa. Sen jälkeen oli vielä ruuman spuulaus. Lastasimme Brasiliassa huonekalulautaa ja siksi lastiruumat piti melkein nuolla puhtaiksi.

Tässäkin laivassa oli sellainen yhteensattuma, - uskomatonta - että kirvesmies oli Kemistä ja vieläpä tutun tuttu. Hän tuli hullun timpermannin tilalle, joka heilui kirveen kanssa. Kemiläinen maksoi kuitenkin minua ennen ulos Atlaksesta.

Pientä vaihtelua saatiin matkaan, kun kävimme bunkraamassa ja provianttia ottamassa Kanariansaarilla. Kerkesimme hyvin käydä myös maissa. Meillä oli myös neljä portugeesilaista ja espanjalaista merimiestä, joista kaksi oli täkillä. Mehän emme Suomeen ajaneet, niin että yhtiö otti ulkomailta merimiehiä laivaan. Siihen aikaan tämä oli laitonta ja miehet olisi pitänyt ottaa aina Suomesta, minkä yhtiö välillä kyllä tekikin. Näiden kahden täkkärin kanssa, jotka muistaakseni olivat portugeeseja, otin tavaksi opetella pari, kolme sanaa joka päivä heidän längvitsiään.

Vihdoin saavuimme Porto Alegreen. Ruumat tarkastettiin tavaranluovuttajan puolelta ja me saatiin pikkuisen jännittää, meneekö ruumajobit uusiksi, mutta ei mennyt. Sitten alkoi lautaa tulla laivaan laivan omien vinssien ja puomien avulla. Meidän homma oli tässä lastauksessa vain surrata kansilasti kiinni, mikä sitten myöhemmin tuli laivaan.

Illalla tietenkin lähdettiin maihin katsomaan kaupunkia. Porto Alegrohan oli aika suuri kaupunki. Vauhtia otettiin satama-cantinasta ja sitten kiertelimme ympäriinsä kaupungilla. Cuba Libreä meni reippaasti. Minusta oli myös kiva yrittää puhua portugeesia sen vähän, mitä osasin. Olinhan kyllä ulkomaalaistäkkärien kanssa harjoitellut.

Laivaan takaisin tullessa oli satama-cantinan tykönä muutama nainen, jotka olivat tulossa laivaan. Olivatko he ilolintuja vai ei - se jäi epäselväksi, mutta rahaa he eivät ottaneet. Yksi näistä naisista iski silmänsä minuun vai oliko se päinvastoin, mutta kuitenkin me tultiin hyvin juttuun. Pyysimme heidät laivaan ja tästä naisesta tuli minun vakituinen seuralainen moneksi päiväksi, mikä kuulostaa hyvältä asialta, mutta tämä meidän suhde alkoi saamaan ikäviä piirteitä, mistä kerron seuraavassa postissa.

P.S. Casablancasta ostin pienen, mustan koiranpennun ja koristeellisen tikarin, mitkä liittyvät seuraavaan juttuun.”





Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!