Näytetään tekstit, joissa on tunniste Museojuttuja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Museojuttuja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. syyskuuta 2021

Myös kulttuurintutkimuksen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa

Paitsi merenkulun opiskelijat, myös humanististen alojen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa - käytännön kokemusta - harjoitusta osana opintojaan. Museot tarjoavat monille museotyöstä kiinnostuneille harjoittelupaikkoja. Me saimme tarjota korkeakouluharjoittelijan paikan kolmen kuukauden ajaksi Oskarille, joka summaa praktiikan antia tässä bloggauksessa. 



Kesä merensuojelun parissa (ja koronan varjossa)

teksti: Oskari Pekonen / kuvat: Oskari Pekonen ja Paula Kupari

Kulunut lähes puolentoista vuoden pandemia-aika on vaikuttanut monella tapaa päivittäiseen elämäämme. Omalla kohdallani se on tarkoittanut muun muassa paljon etäluentoja, vähentynyttä sosiaalista elämää, ajoittaista pelkoa ja ärsyyntymistä, mutta myös poikinut graduaiheen: koronatilanteen vaikutukset museoihin ja museoissa käymiseen. Kesäksi 2021 pääsin myös korkeakouluharjoittelijaksi Rauman merimuseoon ja, vaikka se ei sinänsä liittynyt graduuni, on ollut mielenkiintoista nähdä museon arkea tänä (toivottavasti pian päättyvänä) poikkeuksellisena aikana.

Opiskelijaelämän aikana ehtii tuskastella lukuisia asioita, kuten taloudellista tilannettaan ja monesta suunnasta tulevia stressitekijöitä. Keväinen taakkani keveni huomattavasti, kun onnistuin saamaan töitä haluamaltani alalta (toisin kuin suurin osa opiskelevasta lähipiiristäni). Opiskelijana kesälomasta ei voi oikeastaan kuin haaveilla, sillä joko on töissä tai joutuu edistämään opintojaan. Olenkin kateellisena katsellut lomahehkutuksia ja -ilmoituksia pitkin sosiaalista mediaani ja katsonut työkollegojen lähtevän lomille yksi toisensa jälkeen. Kuitenkin, kun on se kokemus, että oman humanistisen alani opiskelijana minusta ei varsinaisesti kilpailla työmarkkinoilla, olen ehdottomasti kiitollinen, että kesä on töiden parissa vierähtänyt.

Rauma, saati merimuseo, eivät olleet itselleni entuudestaan lainkaan tuttuja. Otin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan uuteen museo-organisaatioon tutustumisen, koska työkokemusta ei vielä liiallisesti tältä alalta ole. 

Yhtä lailla minua museokävijänä kiinnostavat mitä erilaisemmat kohteet. Lähes kaikki merenkulkuun liittyvä on niin ikään itselleni melko vierasta, sillä olen elänyt suurimman osan elämääni sisämaassa ja vasta muutettuani Turkuun joitain vuosia sitten elänyt meren äärellä.

Harjoittelu Rauman merimuseossa on ollut antoisa pesti. Pääasiallinen tehtäväni oli näyttelyuudistuksen suunnitteleminen Roskaton Raumanmeri -hankkeen puitteissa. Tällainen projekti, jonka lopputulos näkyy aikanaan kävijöillekin, on ehdottomasti mieluisimpia museoalan tehtäviä, jonka olisin tässä vaiheessa urapolkuani voinut valita. 

Yleisötyö ja sen ulottuvuudet ovat vahvasti se sektori, jota haluaisin jatkossakin tehdä. Museoilla on arvokas työ kulttuurinperinnön säilyttäjinä ja tiedon välittäjinä. Jotta yhä useampi kävisi museoissa ja saisi kokemuksesta mahdollisimman paljon irti, tarvitaan hyvin suunniteltuja sisältöjä ja esittämisen keinoja museoiden näyttelyihin.



Korona-aika on tuonut harjoitteluun oman lisänsä, jossa on sekä positiivisia että nihkeämpiä puolia. Yksi mietityttävä tekijä tässä harjoittelupaikassa oli se, että asun itse Turussa ja kulkeminen monta kertaa viikossa olisi ollut melkoisen kuormittavaa. Onneksi etätöiden tekeminen on näinä aikoina arkipäiväistynyt ja oman projektini luonne salli hyvin kotoa käsin työskentelyn. 

Olen silti käynyt viikoittain paikan päällä, sillä näin pysyy kiinteämpi yhteys museon fyysisiin puitteisiin ja saa hieman enemmän sosiaalista ulottuvuutta työpäiviin. Ennen kaikkea pystyy hengittämään sisään merimuseon omaleimaista paikan tuntua. Näyttelysuunnittelussa on kuitenkin tärkeää miettiä kokonaisuutta museon muiden sisältöjen kannalta ja tuntea puitteet joihin on uutta tekemässä.



Elämä koronan keskellä on jatkuvasti pienen epävarmuuden sietämistä ja jännityksessä olemista. Tällaisen työn puitteissa on kuitenkin ollut melko vaivatonta mukautua ajan tuomiin reunaehtoihin. Flunssan oireiden iskiessä on ollut helppo valinta jäädä kotiin, koska töitä voi tehdä omalta sohvalta, eikä ole mennyt päivä hukkaan, jos on tarvinnut odotella koronatestin tulosta. Onneksi montaa kertaa kesän aikana ei testissä tarvinnut käydä, mutta pieni koronan pelko oli realiteettina läpi kesän läsnä.

Harjoittelussa on päässyt monipuolisesti tutustumaan näyttelysuunnittelun ja museotyön eri ulottuvuuksiin ja vaiheisiin – mutta myös meriympäristöön. On ollut paljon työpäiviä koneen ääressä etsien tietoa ja miettien toteutustapoja. Vastapainoksi on ollut myös erilaisia päiviä. Museo järjesti kaksi kertaa kesän aikana Siisti Biitsi -roskienkeruutalkoot raumalaisilla rannoilla ja näiden tiimoilta pääsi raittiiseen meri-ilmaan ja edistämään hankkeen teemaa käytännönläheisesti. 

Elokuussa iltojen jo viiletessä museo järjesti myös purjehduksen kaljaasi Ihanalla, joka on pitkien perinteiden mukaan käsityönä valmistettu komea purjealus. Raumanmeren katseleminen ilta-aalloilla lipuen antoi lisäperspektiiviä merellisten ympäristöjen puolesta työskentelyyn.

Kestävän kehityksen teemojen ja meren suojelun parissa työskenteleminen oli itselleni oikeastaan paluuta menneisyyteen. Ennen yliopisto-opintojani opiskelin ammattikorkeakoulussa juuri näitä asioita. 

Tänä kesänä pääsi siis integroimaan mukavasti kestävän kehityksen ja kulttuurintutkimuksen oppeja ja hyödyntämään näitä käytännössä. Aikanaan ehdin jo ahdistua ja lannistua ympäristön ja maailman tilan miettimisestä, mutta monella tapaa tämän kesän myötä löysin uudestaan iloa ja voimaantumista samoista asioista. Toivoinkin, että näyttelyhuoneen valmistuessa loppuvuodesta myös muut saavat tällaisia kokemuksia, että asioille sekä halutaan että voidaan tehdä jotain.


keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

VALLAN HALTIJOITA JA PEDAGOGEJA

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Muistiorganisaatioissa, kuten museoissa, työskentelevät ovat todellisen vallan haltijoita. Näin minulle on kuluneen lukuvuoden aikana opetettu. Kaikkea ei voida millään tallentaa, dokumentoida ja säilyttää, vaan paljon on hylättävä tuhoutumaan ja unohtumaan. Museoammattilaisten päätökset ratkaisevat suuresti sen, mitä säilytetään ja muistetaan ja minkä annetaan unohtua. Museologian yksi peruskysymyksiä onkin, kuka hallitsee menneisyyttä ja kenellä on valta muuttaa sitä. Museologit, museoalan ammattilaiset ovat siis paljon vartijoina. Niin Rauman merimuseossakin.

Kun itse laitoin ensi kertaa merimuseossa amanuenssi Mikon ojentamat valkoisenpuhtaat museoammattilaisen hansikkaat käteeni, mietin, tältäkö se tuntuu. Olla vallan haltijana? Pääsin Mikon mukana tutkimaan erään edesmenneen raumalaisen meriaiheisia tavaroita, jotka perikunta halusi lahjoittaa Rauman merimuseolle. Tässä tapauksessa Mikko oli tallennuspäätöksen tekijä. Hän omalla ammattitaidollaan päätti, mitä esineitä tallennetaan Rauman merimuseoon ja mistä esineistä tulee museo-objekteja. Tavallaan kiehtovaakin!

Kun museoammattilaisen päätös esineen tallentamisesta on tehty, esine pitää luetteloida museon kokoelmaan, jotta se saa museoarvon. Myös museon valtionosuuden saamisen ehtona on kaikkien museoesineiden luettelointi. Museoammattilainen kirjoittaa esineistä. Hän luokittelee esineitä, museo-objekteja, sanojen avulla. Luetteloinnissa kirjallinen ilmaisu on tärkeää, koska tarvitaan paljon sanallista kuvailua. 

Esineet ovat sanoja museologille. Esineitä luokitellessaan museoammattilainen luokittelee myös maailmaa. Siksi museologin on oltava myös kielen ammattilainen. Näin Rauman merimuseossakin toimitaan, ja siksi omiinkin tehtäviini kokoelmatyön osana on kuulunut luettelointi.

Joku on joskus todennut, että museo ei ole vain vanhojen esineiden säilytyspaikka. Museolakiin onkin kirjattu museoiden kokoelmatyön lisäksi yleisötyö, vuorovaikutus sekä opetuksen ja kasvatuksen edistäminen. Museoiden yleisötyötä pidetään museoiden yhtenä perustyönä. Siihen osallistuvat kaikki museossa työskentelevät, kuten Rauman merimuseossa niin amanuenssit Paula ja Mikko ja museonjohtaja Anna kuin minä museoharjoittelijana.

Opastus on vanhin tietoisen yleisötyön ja vuorovaikutuksen muoto. Pääsin seuraamaan Rauman merimuseon tarjoamaa Museokortti-klubin verkko-opastusta, kun ensin amanuenssit Paula ja Mikko järjestelivät merimuseon isossa salissa kameraa ja rekvisiittaa kohdilleen ja sitten tarjosivat klubilaisille muun muassa merimuseon kuuluisimman, aurinkoisimman ja porilaisimman museo-esineen esittelyn.



Yksi yleisötyön osa-alueista on museopedagogiikka. Yleisötyönä museopedagogiikka on museo-opetusta ja -kasvatusta. Museo-opetuksen tavoitteena on herättää kiinnostusta historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan sekä antaa välineitä oppia arvostamaan museoita kulttuuriperinteen kerääjinä ja välittäjinä. Eräänä päivänä museonjohtaja Anna opastikin peruskoulun yläkoululaisia ja kertoi merimiesten perinteistä ja siitä, millaista aikoinaan oli olla ja tehdä töitä purjelaivalla. Raumalainen nuoriso kuunteli, ihmetteli ja teki ohjattuja tehtäviä. Suomen ensimmäinen museolehtori Marjatta Levanto on hienosti todennut, että museossa ei voi olla reputettuja suorituksia.

Museopedagogiseen missioon kuuluu nähdä museo kulttuurisena laitoksena. Museoista on tullut elämysten ja tiedon välittäjiä, niistä on tullut oppimisen ja vuorovaikutuksen ympäristöjä. Rauman merimuseossa olen päässyt itse toteuttamaan omaa museopedagogista missiotani, kun olen suunnitellut ohjattua museokäyntiä erityisesti ikäihmisille. 

Museot tuovat arvokkaan lisänsä kauneuden nauttimisen kykyyn ja kaipuuseen kaiken ikäisille. Esteettistä, elämyksellistä kokemusta minäkin haluaisin tarjota jokaiselle Rauman merimuseon kävijälle ikään katsomatta. Raumalla merimuseossa oman lisänsä tuo se, että jo itsessään vanhan tyylikkään museorakennuksen näkeminen ulkoa ja sisältä on elämys komeine puisine ulko-ovineen, korkeine huonekorkeuksineen, mahonkisine näyttelyvitriineineen ja juhlavine punaisine mattoineen.



Olen nyt kevään aikana saanut olla Rauman merimuseossa osana ja keskellä sen tallentamaa raumalaista merellistä kulttuuria ja historiaa. Olen oppinut, että museon rooli on laajentunut perinteisestä kokoelmien kartuttajasta ja säilyttäjästä monimuotoisen kulttuuriperinnön välittäjäksi – myös tuottajaksi ja lisääjäksi. Tästä on hyvä jatkaa museologina, kulttuurintutkijana sekä kulttuuriperinnön tutkijana ja opettajana.


Marja Tanhuanpää

FM, museologi ja edelleenkin museofani


torstai 29. huhtikuuta 2021

SILKKIPAPERIA, HANSIKKAAT JA MARJA-LIISA NURMINEN

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Miten sykähdyttävää ja hienoa onkaan kertoa olevansa aikuisena työharjoittelussa Rauman merimuseossa! Olo on onnellinen, kun vihdoin pääsee toteuttamaan käytännössä niitä oppeja, joita teoriassa ensin on opiskellut. Olen virkavapaalla, siis opintovapaalla, varsinaisesta työtehtävästäni koulumaailmasta ja ilokseni löydän itseni museomaailmasta. Rauman merimuseo ”luotaa historiaa pohjia myöten”. Oma luotaamiseni Rauman merimuseossa alkaa nyt.

Museofriikki elää pidempään! Näin on todennut lääketieteen dosentti Markku T. Hyyppä. Jonkunlaista museoiden fanittamista tarvitaan, että lähtee opiskelemaan yliopistoon museologiaa. Silti – yllätys – museologiaa tieteenä ei kiinnosta museo itsessään. Niin minäkin ensin luulin, että museot ja museologia kulkevat käsi kädessä. Nyt luuloni on kuitenkin vaihtunut tietoon siitä, että museot eivät olekaan museologisen tutkimuksen pääkohde. Museologia on humanistinen, ihmistä kulttuuriolentona tutkiva tiede. Se on oppi kulttuuriperinnöstä. Museologia antaa teoreettisen pohjan ja välineitä kulttuurintutkimukseen. Minä halusin opiskella museologiaa, jotta voin käsitellä tieteen keinoin kulttuuria ja tutkia kulttuuriperintöä. Museologian perusopinnot suoritettuani voin rohkeasti sanoa olevani museologi, kulttuurintutkija ja kulttuuriperinnöntutkija.

Ensimmäiseksi Rauman merimuseossa museonjohtaja Anna osoitti minulle ”työhuoneeksi” upean Purjelaivasalin. Mikäpä siinä, historiaa huokuvan museorakennuksen ehkä kiehtovin huone! Ensimmäisen askeleen päteväksi museologiksi otin siis tässä salissa.


Kuka tahansa ei voi työskennellä museossa, vaan museoammatti on lakiin ja säädökseen perustuva. Kun on opiskellut museologian perusopinnot yliopistossa, on pätevöitynyt museoammattiin, siis pätevöitynyt työskentelemään museossa (Valtioneuvoston asetus museoista 22.12.2005/1192 1 §). Puhutaan mielellään museoprofessiosta: museologin työ perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, jolla on akateeminen arvo. Museologi on koulutettu oman alansa ammattilainen, museoalan asiantuntija.

Myös museoiden toiminta ja olemassaolo perustuvat tutkimukseen, niin Rauman merimuseonkin. Museon tutkimustyön tavoitteena on dokumentoida ja tallentaa tulevaisuutta varten. Museossa tehtävä tutkimus on kokoelmien kartuntaan liittyvää dokumentoivaa tutkimusta, mutta museossa tehdään myös soveltavaa tutkimusta. Luettelointi ja dokumentointi ovat museokokoelmien hallinnassa ihan perustyötä, perustutkimusta.

Jokainen museologian opiskelija aloittaa käytännön harjoittelunsa aina kokoelmatyöstä, myös museoesineiden käsittelystä ja varastoinnista. Niin minäkin, sillä amanuenssi Mikko ojensi minulle valkoiset hansikkaat ja silkkipaperirullan. Niinpä minä sitten otin käsiini Unto Kasken Marja-Liisa Nurmisen, käärin sen hellästi mutta varmasti silkkipaperiin, kirjasin luettelointinumeron paperiin näkyviin ja vein varastoon lepäämään, odottamaan mahdollisesti joskus näyttelyyn pääsemistä. Tämän jälkeen minun piti opetella merimuseon kokoelmanhallintaohjelmaa ja tehdä sinne tarvittava dokumentointi Marja-Liisa Nurmisen uudesta säilytyspaikasta. Tarkkuutta vaativaa työtä, jossa ei sovi olla huolimaton! Elämäni toinen askel museologina.


Amanuenssi Paula antoi minulle tehtäväksi selvittää asiakkaalta tullutta tietopyyntöä, joka koski erään raumalaisen merimiehen historiaa. Minun piti tutkia, mitä merimuseon eri tietokannoissa ja arkistoissa on dokumentoituna kyseisestä merimiehestä. Merimuseon Tietomajakka ja Tutkimusmajakka tulivat tutuiksi, mutta tietoa juuri kyseisestä merimiehestä tai hänen laivastaan ei vain tullut. Piti miettiä, mistä oleellisia asioita löytyisi. Sain seurata sivusta, kun Paula etsimällä ja penkomalla arkistoja toisensa perään tutki, missä miehestä voisi olla tietoa. Viimein Museoviraston Suomen kauppalaivastotietokannasta selvisi jotakin. Museoammattilaisen pitää malttaa pysyä sinnikkäänä.

Hienointa on, kun museoharjoittelussani pääsen tutustumaan Rauman merimuseon kokoelmiin, siihen, mitä Rauman merimuseo on tulevaisuuteen tallentanut. Pääsen oppimaan merimuseon museoesineiden eli objektien historiasta ja lukemaan tarinoita objektien taustalla. Museologian keskeinen käsite on objektin museoarvo. Se ei tarkoita esineen rahallista arvoa, vaan museoarvo on museoesineen yhteisöllisesti merkittävä tietoarvo eli konteksti. Objektin museoarvo liittyy siis sen sisältämään kontekstitietoon. Jos emme tiedä esineestä mitään, esineen museoarvo on hyvin vähäinen.


Otin merimuseossa käsittelyyni taulun, jossa on kehystettynä kaunis nyplätty pitsiliina. Kukonharjaksi nimetty pitsiliina nyplättiin 1990-luvun alussa m/s Society Adventurer -nimiselle risteilijälle. Pitsiliina oli tarkoitus luovuttaa alukselle, mutta koska risteilijä jäi luovuttamatta, pitsiliinakin jäi Rauman telakalle ja sitä kautta päätyi Rauman merimuseon kokoelmiin. 


Taulu ei siis esitä ”vain” kaunista pitsiliinaa, vaan taulun museoarvo perustuu ihan johonkin muuhun. Tauluun liittyy omituinen kuriositeetti: pitsiliina ja Donald Trump. Mikä yhteys pitsiliinalla ja Donald Trumpilla on keskenään? Tässä tapauksessa vastauksen saa helposti selville.


Sain amanuenssi Mikolta tehtäväksi merimuseon seuraavaa näyttelyä varten etsiä museon arkistoista tiettyjä asiakirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu osa paperisina ja osa digitoituina. Sinnikkäästi Mikon opastuksella yritin painaa mieleeni, miten ensin haetaan arkistoluettelosta osa tiedoista, sitten etsitään arkistotunnuksella tietoja toisesta luettelosta. Kun luetteloiden ja tiedostojen selvitystyö oli tehty, oli aika mennä arkistohuoneeseen. Rivissä olevien asiakirjasalkkujen ja mappien joukosta löysin kaipaamani. Jälleen kerran puin valkoiset hansikkaat käteeni ja avasin arkistokansion. Jälleen kerran tuntui, että olin ajan merkityksellisyyden äärellä. 


Saman tunteen koin, kun tarkoitukseni oli tutkia digitoiduista asiakirjoista tulevaa museonäyttelyä varten oleellisia yksityiskohtia. Tietokoneen ruudulle ilmestyivät 1930-luvulta erään laivan raumalaisen päällikön kirjeet kotiin vaimollensa. Aloin lukea kirjeitä, yritin etsiä sopivia kohtia ja eläydyin kirjeiden tapahtumiin ja kertomuksiin. Aikoinaan dokumentoinnista saatu aineisto välitti tietoa entisajan maailmasta. Ajan merkityksellisyyden äärellä olin nytkin.


Museotyö ei ole vain silkinhienoa glamouria eikä museoarvoltaan arvokkaiden museoesineiden, objektien käsittelyä. Se ei ole vain tutkimusta mielenkiintoisten arkistojen kätköissä eikä aineisto- ja tietopyyntöjen selvittämistä. Museotyö Rauman merimuseossa on myös painavien laatikkolaivojen kantamista ja varastointia, museovarastojen järjestelemistä sekä lamppujen vaihtamista näyttelyvitriineihin. 

Rauman merimuseossa se on myös kulkemista ala- ja yläkerran väliä niin monta kertaa päivässä, että parhaat museotyön jalkineet ovat lenkkitossut. Jos vielä päivän aikana kiipeää useamman kerran kierreportaita pitkin merimuseon torniin, museotyö jättää varmasti jäljet.




Marja Tanhuanpää
FM sekä museofani ja tuleva museologi









keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kokoelmatietoja kaikkien saataville

Teksti ja kuvat: Rauman merimuseon hanketyöntekijä FM Päivi Törmänen

Billnäsin valmistama veistokirves, joka on muistitiedon mukaan ostettu 1930-luvulla Koiviston rautakaupasta. Kirvestä on sotakorvausvuosina 1945–1952 käytetty Hollmingin telakalla laivapuiden veistoon. Esinenumero KK10.

Olen työskennellyt kuluvan vuoden aikana Rauman merimuseon digitointiprojektin parissa. Keskeinen osa projektia on ollut merimuseon hallussa olevan Rauman Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvien esineiden tietojen ja valokuvien vieminen merimuseossa käytössä olevaan uuteen kokoelmanhallintajärjestelmään. Samalla myös täydensin ja tarkastin vanhoja luettelotietoja ja valmistelin kokoelmatietojen julkaisua.

Rauman Koivistokerho on koivistolaistaustaisten siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä perinneyhdistys. Kerhon jäsenet ovat 1980-luvulla koonneet Hollmingin telakalla sotakorvauskuunareiden rakentamisessa käytettyjä työkaluja, jotka on luovutettu aluksi Rauman museoon säilytettäväksi. Vuonna 2004 esineet on luovutettu Rauman merimuseon haltuun. Kokoelmaan kuuluu laivanrakennustyökalujen lisäksi myös muuta esineistöä.

Seilimaakarin penkki eli purjeneulojan istuin, jota on käytetty istuimena Hollmingin telakalla sotakorvausvuosina 1945–1952 purjeneulonta- ja köysitöissä. Penkki on tehty Hollmingin puusepänverstaalla vuonna 1945. Esinenumero KK47.

Kevään ja kesän aikana vein jokaisen Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvan esineen tiedot (kuvailu, historia, mitat, säilytyspaikat yms.) Collecte-ohjelmaan. Sen jälkeen valokuvasin esineet ja siirsin kuvat esinetietojen yhteyteen. Näin ainutlaatuisen aineiston käytettävyys parantuu ja tehostuu esimerkiksi tutkimuksessa ja näyttelytoiminnassa.

Rauman Koivistokerhon monipuoliseen kokoelmaan kuuluu yhteensä 158 erilaista esinettä. Puulaivanrakennuksessa käytettyjen työkalujen ja välineiden lisäksi kokoelmassa on muutamia taloustavaroita, metsätöissä ja sepän pajassa käytössä olleita työkaluja, sukellusvälineistöä sekä merimuseon näkökulmasta hieman erikoisempana sukset ja luistimet! Osa esineistä on peräisin Koivistolta ennen toista maailmansotaa.

Lyijypainot, joita ammattisukeltaja on käyttänyt varusteenaan mm. laivaväylän syventämistöissä ym. sukellustehtävissä. Esinenumero KK 80:4.

Kevään ja kesän aikana digitoimani Koivistokerhon kokoelman esinetiedot ja -kuvat on nyt julkaistu myös Finna-palvelussa - tästä pääset tutkimaan niitä! Finna.fi on hakupalvelu, josta löytyy aineistoja suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista; Koivistokerhon esineet ovat nyt tätä kautta kaikkien tutustuttavissa ja katseltavissa.

Finnassa on julkaistu muitakin Rauman merimuseon kokoelmia - ja lisää on tulossa! Kokoelmamme, sekä Forssan museon, Valkeakosken museoiden ja Varkauden museoiden julkaistut kokoelmat, löytyvät helpoimmin osoitteesta piipunjuurella.finna.fi.

torstai 27. elokuuta 2020

Historiakerho täydentää yläkoululaisten harrastusvalikoimaa Raumalla

Maksuton historiakerho on tarkoitettu kaikille historiasta kiinnostuneille yläkoululaisille. Kerhon ohjelma suunnitellaan osallistujien kanssa yhdessä.

Historiakerho kokoontuu ensimmäisen kerran Rauman merimuseolla (Kalliokatu 34) keskiviikkona 2.9.2020 kello 16.30-18.00. Silloin osallistujat sopivat tulevat tapaamiskerrat sekä suunnittelevat yhdessä kauden ohjelmaa. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita. 

Rauman historiakerho aloittaa jo neljännen toimintavuotensa alkavalla viikolla. Itse olen päässyt osallistumaan kerhon vetämiseen kahtena viimeisimpänä lukuvuotena. 

Hyppäsin kerhon ruoriin vailla sen kummempaa kokemusta historiakerhotoiminnasta. Kerhoja rahoittaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen Seura, joka toki järjesti koulutuspäivän uusille ohjaajille. Moni muista vetäjistä oli opettajia koulutukseltaan tai vähintäänkin heillä oli historian opintoja käytynä. Itse olin ajautunut kerhotoiminnan pariin Rauman merimuseon kautta, ja sainkin ilokseni huomata, että muutaman muunkin kerhon vetäjä oli saapunut koulutukseen saman taustan kautta. 

Aluksi näytti siltä, että kerhon markkinointi pelkästään koulujen Wilma-ohjelman kautta ei tavoittanut oppilaita. Kerho olikin suhteellisen pienikokoinen toisena toimintavuonnaan – meitä oli vain noin neljä kerholaista. Tämä ei tosin menoa haitannut, vaan vierailimme monessa eri kohteessa kuten Sammallahdenmäellä, yövyimme merimuseossa ja teimme käsitöitä, kuten valmistimme saippua-Titaniceja.

Kerhon kolmantena vuonna joukkoomme saatiin uusia kerholaisia ja ilokseni sain huomata kaikkien vanhojenkin kerholaisten pysyneen matkassa mukana. Saimme taustatueksi myös Rauman museon, mikä mahdollisti entistä laajemmat mahdollisuudet vierailla raumalaisissa museoissa ja hyödyntää esimerkiksi Marelan keittiötä joululeipomiseen. Kerholaisia oli vaihtelevasti 7-10 eli oikein kivan kokoinen ryhmä innokkaita nuoria. Myös Historiakerhon kevättä sotki vallitseva epidemiatilanne, jonka seurauksena osa suunnitelluista kokoontumisista ja vierailuista piti perua. Varsinkin Yö museossa -kerran peruuntuminen harmitti kerholaisia. 

Parasta historiakerhossa on ohjaajalle ollut monipuolinen tekeminen sekä nuorten aito innostus. Olen itsekin päässyt oppimaan ja kokemaan uutta niin historiasta kuin omasta kotikaupungistanikin. Historiakerhon mukana pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan ainutlaatuiset näkymät vanhan Raatihuoneen tornista ja pelaamaan Minecraftiä viikinkiaikaiseen Suomeen sijoitettuna. 

Kiitos siitä kuuluu kaikille oppaille ja asiantuntijoille, joita olemme iloksemme saaneet kerhoon vieraaksi tai joiden luona olemme päässeet vierailemaan. 

Jenny Ranta

Historiakerhon ohjaaja syksystä 2018 kevääseen 2020

Historiakerhon toiminnasta ja rahoituksesta vastaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura paikallisina kumppaneinaan Rauman museo ja Rauman merimuseo. 

Lisätietoja Historiakerhon verkkosivulta





sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kuukauden soittolista / Anna

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Kolmantena on vuorossa museonjohtaja Anna Meronen. Rauman merimuseo avataan yleisölle jälleen maanantaina 1.6. ja koronaviruksen aiheuttama tilanne vaatii myös museoilta sopeutumista ja toimintojen suunnittelua uudelleen.

Kun puhutaan Suomeen saapuneista uutuuksista ja vaikutteista, niin useimmiten mainitaan merenkulkijat vaikutteiden välittäjinä ja uutuuksien rohkeina kokeilijoina. Näin on usein ollutkin ja myös musiikin osalta. Merimiesten mukana on tullut niin muistiin painettuja sävelmiä kuin äänilevyjäkin. Näitä on sitten välitetty edelleen, muokattu ja kehitetty. Siksi valitsin soittolistani teemaksi uudet versiot. Taide ja kulttuuri elävät ja muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja vanhoista lauluista tehdään yhä uusia versioita.

Paula kertoi edellisessä soittolistassaan merimiesten työlaulujen eli shantyjen historiasta. Yksi tunnettu shanty on Nelson’s Blood, joka on tunnettu myös muun muassa nimellä We'll Roll the Old Chariot Along. Tarinan mukaan rommitoti sai nimen “Nelson’s Blood” Trafalgarin taistelun jälkeen. Taistelussa menehtyneen amiraali Nelsonin ruumis säilöttiin suureen rommitynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen. Lopulta merimiehet joivat rommin ja tästä eteenpäin rommia on kutsuttu “Nelsonin vereksi”.

Kyseinen shanty on tasaiseen rytmiin laulettava käymäkelashanty, jota voidaan jatkaa lisäämällä perään säkeistöjä niin kauan kuin on tarpeen. Valitsemani version esittää vuonna 2000 perustettu, Norjan länsirannikolta, Stordin saarelta, kotoisin oleva Storm Weather Shanty Choir. Kuusihenkisen kuoron perustaja on shantyman Haakon Vatle, jolla on itsellään pitkä purjehduskokemus koululaiva Statsraad Lehmkuhlilta ja joka on myös tutkinut shantyja osana maisterin tutkintoaan. Kuoron tavoitteena on tulkita shantyja sellaisella voimalla ja huumorilla, miten he uskovat merimiesten aiemminkin niitä laulaneen.




Horatio Nelsonin takki on yksi National Maritime Museumin ikonisimmista esineistä. Itsekin yritin siitä ottaa kuvaa (ilman salamaa, luonnollisesti) ollessani Lontoossa Erasmus+ -oppimismatkalla vuonna 2017. Paremman kuvan takista ja lisätietoa löydät National Maritime Museumin blogista.

Toinen valintani on myös kansanmusiikkia tähän päivään tuotuna. Virolainen Curly Strings -kvartetti on suosittu yhtye, jonka jäsenet tapasivat Viljandin musiikkiakatemiassa. Curly Strings nousi pinnalle kotimaassaan vuonna 2013 ja on sen jälkeen ollut yksi maan myydyimpiä yhtyeitä, saaden lukuisia palkintoja.

Heeringas eli Silli on tunnettu humoristinen kansanlaulu, jossa paljastetaan miksi merivesi on suolaista. Laulun sanoista on, kuten kansanlauluista usein, useampia versioita. Laulun mukaan silli lähti merille laivalla, jossa oli suolalasti. Silli piti kovasti suolasta ja söi lastia niin, että huomaamattaan söi myös reiän laivan kylkeen. Näin laiva upposi ja rangaistukseksi meren kuningas Neptunus määräsi sillin elämään suolaisessa vedessä ja tulemaan pyydetyksi suolatynnyriin.

https://open.spotify.com/track/585xul57Jomcn6VE6452wo


Mahdollisesti sillin kohtalokas matka tapahtui juuri tällaisella laivalla? Kuvassa tallinnalainen
kaljaasi Leas 1900-luvun alusta. Pienoismalli on esillä Viron merimuseon Paks Margareetan näyttelyssä. Sataman lähellä sijaitsevan tornin perusnäyttely on juuri uudistettu, suosittelen lämpimästi vierailua kun taas Tallinnaan pääsee.

Huumoria on myös kolmannessa valinnassani. Kasarin lapsena mielikuvani merenkulun ammateista perustuivat pitkään suosittuun Lemmenlaiva (The Love Boat) tv-sarjaan. Sarjaa kuvattiin vuosina 1977-1986 yhteensä 249 jakson verran. Tiesitkö muuten, että sarjaa edelsi kolmen elokuvan sarja (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat)? Elokuvat perustuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'.

Useimmiten sarjassa esiintyi Princess Cruises -varustamon alus Pacific Princess, vaikka suurin osa kohtauksista kuvattiinkin studiossa. Myös muita aluksia käytettiin kuvauksissa. Varustamo hyödynsi reippaasti tv-sarjasta saatua näkyvyyttä ja onkin väitetty, että kyseessä oli kaikkien aikojen tuotesijoittelu. Suosittu sarja edisti risteilymatkustuksen suosiota erityisesti Yhdysvalloissa.

Sarjasta on legendaaristen hahmojen, kuten kapteeni Stubingin ja baarimestari Isaacin, lisäksi jäänyt elämään sen tunnusmusiikki. Valitsemani versio on kreikkalaisen dj:n ja tuottajan Dj “S”:n käsialaa. Hän kutsuu itseään soulin, funkin ja discon sanansaattajaksi ja mielestäni hänen versiossaan on hieman enemmän tyyliä kun taas alkuperäinen versio on ironinen ja camp.



Itse työskentelin opiskeluvuosinani Siljan laivoilla rantasiivoojana ja voin vannoa, että vaikka laivan väki keskittyikin Lemmenlaivan miehistöä enemmän työntekoon, lähes mikään sarjassa nähty ei ollut laivan käytävillä vierasta. Pikemminkin totuus oli usein sitä kuuluisaa tarua ihmeellisempää.

Viimeinen valinta tekee poikkeuksen listassani ja on täysin uusi kappale. John Nurmisen Säätiö ja Moomin Characters ovat rakentaneet #MEIDÄNMERI -kampanjan, jonka avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja John Nurmisen Säätiön työhön. Säätiön tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta sekä sen ainutlaatuista perintöä. Kampanja kestää läpi muumien 75-vuotisjuhlavuoden 2020.



Nurmisen perheyrityksen tarina alkoi Raumalta ja melkein Rauman merimuseota vastapäätä voit löytää John Nurmisen rintakuvan. Tarinan nimen takaa voit käydä lukemassa lokistories.fi -palvelusta, johon voit myös jakaa omia tarinoitasi. John Nurmisen Säätiön omaan merimuseoon pääsee nyt tutustumaan upouuden Digimuseo -palvelun kautta.


Lähteet:
https://www.shantychoir.com/english/
https://www.contemplator.com/sea/nblood.html
http://www.curlystrings.ee/
https://www.laulud.ee/laul/heeringas-374.aspx
https://www.imdb.com/title/tt0075529/

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Verkkoesitelmiä YouTubessa

Rauman merimuseo on kevään mittaan tuottanut Youtube -kanavallaan muutamia verkkoesitelmiä, ja lisääkin on varmaan tulossa. Tilaamalla merimuseon kanavan saat tiedon uusista sisällöistä heti!

Onni Bärling - maailma merimiehen silmin

Uusin esitelmä on peräti kolmiosainen. Amanuenssi Mikko Aho seuraa siinä 1900-luvun alun merimiehen elämää Onni Bärlingin muistelmien ja vähän muidenkin aineistojen avulla. Bärlingin muistelmat sekä hänen merimiehen elämäänsä liittyvät kuvat ja esineet ovat yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä, joista henkilökuntamme on iloinen ja ylpeä.




Suomen kokki- ja stuuerttikoulutuksen uranuurtaja Aina Panelius

Museonjohtaja Anna Meronen esittelee toisen merkittävän personallisuuden, kapteeninrouva Aina Paneliuksen, jonka rooli suomalaisen laivakokkien ja stuerttien koulutuksen alkuvaiheessa oli merkittävä. Ainan vuonna 1904 kirjoittamasta teoksesta Laivakokki. Neuvoja kokeille ja stuuerteille. -teoksesta on Rauman merimuseon verkkokaupasta saatvana laajennettu uusintapainos.


"Mä ihmettelen, et ei enempää ihmisiä palanu": Laivanrakentajien työturvallisuuskokemuksia 1945-2014

Amanuenssi Mikko Aho kertoo laivanrakentajista ja heidän työturvallisuutta koskevista muistoistaan jä näkemyksistään. Esitelmä perustuu Mikon joulukuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan. Sitäkin saa Rauman merimuseon verkkokaupasta.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Kuukauden soittolista / Paula, osa 2

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Tällä hetkellä merimuseo, kuten kaikki museot, on suljettu koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi, mutta tuleviin museovierailuihin voi virittäytyä jo kotona soittolistojen ja muun verkkoon tuottamamme materiaalin avulla.

Paulan soittolistan ensimmäinen osa oli mollivoittoinen, joten tässä toisessa osassa keskitytään duuriin - siinä melkein jopa onnistuen! Kuuntele Paulan suositukset alta!

Virolainen merimieslaulu, esittäjä Pasi Jääskeläinen
http://urn.fi/URN:NBN:FI:RAI-Gramophone82071
("Avaa tiedosto" lataa sen koneelle.)

Pasi (Basilius) Jääskeläinen. Kuva: Wikimedia Commons
Kansalliskirjaston Doria.fi -verkkopalvelusta, vanhojen suomalaisäänitysten Raita-tietokannasta, löytyy äänite vuodelta 1904, jossa tenoriääninen laulaja esittää virolaiseksi merimieslauluksi nimetyn kappaleen. Esittäjä on Suomen Äänitearkiston tietokannan mukaan Pasi (Basilius) Jääskeläinen (s. 1869 Haapavesi, k. 1920 Helsinki), joka oli suomalainen laulaja, näyttelijä ja kanteleensoittaja sekä Suomen ensimmäisiä kuplettilaulajia.

Hän levytti vuosien 1904–1911 aikana kymmeniä levyjä pääosin Gramophone-merkille, lopussa myös His Master’s Voice -merkille. Jääskeläinen esitti lähinnä suomalaisia kansanlauluja, mutta myös muun muassa Hj. Nortamon Rauman murteella sanoittamia lauluja.

Linkistä löytyvä äänite toisaalta voisi olla merimiesten laivan päällä käyttämä työlaulu ja toisaalta taas ei. Raita-tietokanta ei anna taustatietoja esimerkiksi siitä, onko laulu mahdollisesti tallennettu joltain henkilöltä ja oliko tämä henkilö ollut merillä. Sävelmän kerrotaan olevan virolainen. Laulun alkuosan suomenkielisissä sanoissa puhutaan ankkurin sekä purjeiden nostosta. Nämä olivatkin purjelaivojen aikaan tyypillisesti sellaista työtä, jossa tarvittiin useamman miehistönjäsenen lihasvoimaa.

Laulun käyttäminen työtehtävissä suurilla purjealuksilla perustui siihen, kun raskaita työtehtäviä, kuten ankkurin tai purjeiden nostoa, ei ollut auttamassa konevoimaa. Nostot ja pumppaukset tehtiin miehistön lihasvoimalla ja niiden onnistuminen edellytti yhtäaikaista ponnistelua. Työn rytmi ja samanaikaiset liikkeet saatiin aikaan laulamalla yksinkertaista työlaulua, shantya. Shanty-laulujen rytmit olivat erilaisia, riippuen siitä tehtävästä, mihin sitä oli tarkoitettu käytettävän.

Shanty-laulujen käyttöä on ajoitettu 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Ylipäätään työtä rytmittävää ääntä on käytetty varmasti niin kauan kuin on tehty lihasvoimaa vaativaa työtä porukalla. Purjelaiva-aikakauden merimiesten laulut voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: merityölauluihin (englannissa “working song” tai “shanty”) ja merilauluihin (englanniksi “fo`c`sle song” tai “sea song”). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia lauluja käytettiin lähinnä työtehtävissä ja jälkimmäisiä laulettiin vapaa-aikana. Todellisuudessa raja ei tietenkään ollut näin jyrkkä.

Yksinkertaistettuna shantyt laulettiin yleensä siten, että esilaulaja, shantyman, lauloi säkeistön, johon miehistö vastasi laulamalla yhdessä kertosäkeen. Kertosäkeiden määrä ja paikat vaihtelivat laulutyypin mukaan. Laulu kesti niin kauan kuin työkin kesti, joten esilaulaja joutui usein improvisoimaan lisää säkeistöjä tai laulamaan samoja uudestaan, jos työ kesti pidempään.

Bully in the Alley (2013)



Bully in the Alley on yksi esimerkki shantymanin laulamasta säkeistöstä, johon miehistö vastaa sekä lyhyellä että pitkällä kertosäkeellä. Tuskin ihan näin koreasti ja harmonisesti on oikeasti työn touhussa laulettu (ellei laivalle ole sattunut päätymään muutamaa laulumiestä). Videossa nähtävää laulujoukkoa johti vuonna 2013 John Bromley.

Käymäkelan ja ankkuripelin käyttämiseen tarkoitetut laulut auttoivat merimiehiä löytämään yhteisen marssirytmin heidän työntäessään käymäkelan aisaa edellään. Käymäkelalla ja ankkuripelillä nostettiin joko raskaita taakkoja tai, nimensä mukaisesti, ankkuria. Niissä oli yleensä pituudeltaan säännölliset säkeistöt sekä lyhyt ja pitkä kertosäe. Käymäkelalaulut olivat yleisesti ottaen rytmiltään vaihtelevampia ja kertosäkeet pidempiä kuin purjeiden käsittelyyn tarkoitetut vetolaulut.

Vetotyöhön, eli muun muassa purjeiden käsittelyyn, tarkoitettuja lauluja oli kahta tyyppiä: pitkä- tai lyhytveto-shantyja. Vetolauluissa oli yleensä kaksi samanpituista kertosäettä, joita edelsivät esilaulajan laulamat samanmittaiset säkeistöt. Pitkävetoshantya voitiin käyttää yleensä, kun purjeiden vetämiseen tarkoitettu työvälineistö oli suhteellisen kevyttä käyttää. Lyhyttä vetorytmiä tarvittiin esimerkiksi silloin, kun purjeet oli jo nostettu ja tarvittiin voimakasta vetoa, jotta ne saatiin kiristettyä lujasti paikoilleen.

Kolmas työtyyppi, johon shanty-lauluja käytettiin oli pumppaus. Purjelaivoihin tuli yleensä matkan aikana vettä, joka piti pumpata säännöllisesti pois. Pumppaustyö oli hyvin pitkäkestoista ja yksitoikkoista, joten sitä helpotettiin lähestulkoon aina shanty-laululla. Esilaulajan laulamat laulut olivat tässä työssä usein pitkiä, ns. merilauluja, mutta myös yleisimpiä merityölauluja laulettiin. Koska työ kesti usein pitkään, jopa tunteja, lauloi miehistö aika ajoin säkeistöjä esilaulajan puolesta.

Postauksen alussa mainitussa Pasi Jääskeläisen esittämässä virolaisessa merimieslaulussa on marssirytmi, mutta tempo vaihtelee ns. säkeistön ja kertosäkeen välillä. Säkeistöksi määrittelen ensimmäiset neljä tahtia, joiden melodia on polveileva ja dynaaminen. Kertosäe, eli neljä seuraavaa tahtia, on melodialtaan yksinkertaisempi ja sen tempo on selkeästi hitaampi kuin säkeistön, huipentuen neljännen tahdin hidastukseen ja lopulta fermaattiin eli pysähdykseen. On helppo kuvitella kertosäkeen viimeisten nuottien olevan esimerkiksi purjeennoston “viimeisiä vetoja”.

Toisaalta laulun rytmi on - marssimaisuudestaan huolimatta - vaihteleva, ollen säkeistössä nopea ja kertosäkeessä huomattavasti hitaampi. Luulisi tämän jonkin verran vaikeuttavan yhteisen rytmin ylläpitämistä? Toisaalta esityskonteksti on tässä toinen: tarkoituksena on tehdä äänite eikä esittäjäkään ole merellä leipäänsä ansainnut merimies vaan ammattiesiintyjä.

Mattias Windemo: Eternal Waves 




Listan viimeiseksi vinkiksi pääsee ruotsalaisen jazzkitaristin Mattias Windemon kappale. Se on julkaistu Water Story -levyllä, joka oli Windemon debyyttilevy (Amigo Musik Ab 1997).

Myönnetään: kappale ei ole duurissa. 

Siinä on kuitenkin tavoitettu maaginen veden väreily, joka auttaa pääsemään ajatuksissa lempeän meren äärelle vaikka etätoimistosta käsin. Efektin saa aikaan Windemon erikoisvalmisteinen kaksikaulainen kitara, jonka hän kehitti yhdessä kitaranrakentaja Jan Helgin kanssa vuonna 1990. Kitaran “hammastetut” otelaudat mahdollistavat kummankin otelaudan soittamisen yhdellä kädellä, ikään kuin kosketinsoittimen tapaan. Kappaleella - ja koko levyllä - esiintyvän ruotsalaisen jazzlaulajan Lindha Svantessonin (myöhemmin Kallerdahl) moni-ilmeinen ääni liikkuu “aallon” päällä ja juurruttaa ajatukset johonkin ikiaikaiseen.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Merenkulkija - kerro kokemuksistasi poikkeuksellisissa olosuhteissa

Vuoden 2020 kevät on poikkeuksellinen. Koronavirus (COVID-19) ja valtioiden pyrkimykset sen leviämisen hidastamiseen vaikuttavat arkeen monin tavoin. Suomessa valmiuslait ovat voimassa ensimmäistä kertaa rauhan aikana.

Kuva: Sakari Leino. Uusikaupunkilaisen Zachariassen-varustamon M/S Kronoborg oli Kuubassa vallankumouksen aikaan vuonna 1958. Kuvassa kaksi yhdysvaltalaista sukellusvenettä Havannassa. RMM26386.

Poikkeuksellinen tilanne vaikuttaa työskentelyyn monilla eri aloilla. Yhteiskunnan kannalta merkittäviin tehtäviin kuuluvat myös merenkulkijat useilla työpaikoilla, muun muassa alusten miehistöt, luotsit, saaristoliikenteen kuljettajat, meriväylien kunnossapitäjät ja VTS-keskusten henkilöstö. Rajoja on suljettu, matkustajien liikkuminen lähes loppunut ja merikuljetusten tärkeys Suomen huoltovarmuuden turvaajana korostunut.

Suomalaiset merenkulkijat ovat kohdanneet poikkeuksellisia olosuhteita myös muulloin kuin koronaviruksen aiheuttaman pandemian aikana. Valtioiden väliset poliittiset kriisit ja epävakaus, kauppasodat ja muut muutokset ovat vaikuttaneet elämään ja työskentelyyn poissa koti-Suomesta.

Merenkulkija
- kerro kokemuksistasi poikkeuksellisissa olosuhteissa, nyt tai aiemmin.
 


Voit vastata kysymyksiin tästä linkistä löytyvällä verkkolomakkeella.

Jos haluat vastata sähköpostilla tai kirjeitse, katso alla olevat ohjeet.

Voit kirjoittaa vapaasti tai käyttää apuna seuraavia kysymyksiä:

Miten poikkeuksellinen tilanne on vaikuttanut arkeesi ja työhösi?
Miten tilanne on näkynyt työpaikallasi? Oletko saanut erityistä ohjeistusta?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet työsi määrään? Jos, niin miten?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet lähipiiriisi?
Oletko varautunut mahdollisiin muutoksiin jollain tavalla etukäteen?
Millaista keskustelua poikkeustilanteesta käydään työpaikallasi ja lähipiirissäsi?
Millaisia vitsejä tai huhuja olet tilanteesta kuullut? Miltä ne sinusta tuntuvat?
Miten arvelet tapahtumien vaikuttavan työhösi ja työpaikkaasi tulevaisuudessa?

Keruun järjestää Rauman merimuseo. Vastaukset tallennetaan Rauman merimuseon arkistoon. Vastaajien kesken arvomme kirjapalkintoja.

Rauman merimuseo tahtoo olla “merimiesten museo”. Siksi se hankkii, säilyttää, tutkii ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita merimiehistä ja heidän toiminnastaan, niin nykyisistä kuin menneistäkin sukupolvista. Vastaamalla kyselyyn lisäät tietoa ja ymmärrystä merimiehistä ja heidän elämästään. Museoon tallennettu aineisto on jatkossa tutkijoiden käytössä ja museo voi hyödyntää sitä näyttelyissään ja muussa toiminnassaan.

Vastausohjeet

Kirjoita omalla tyylilläsi, niin pitkästi kuin haluat. Voit liittää vastaukseesi myös valokuvia, äänitteitä, videoita, kuvakaappauksia tai aiemmin tehtyjä muistelutekstejä ja haastatteluita. Lähetäthän vain sellaista aineistoa, jonka lähettämiseen sinulla on oikeus ja/tai lupa.

Vastauksesi tallentamiseksi tarvitsemme sinulta luvan aineiston arkistointiin ja aineiston käyttöön. Voit käyttää oheista lomaketta tai kirjoittaa luvan vastaukseesi. Esimerkiksi: “Annan luvan lähettämäni aineiston arkistointiin Rauman merimuseon kokoelmiin sekä aineiston käyttöön tutkimuksessa ja muussa Rauman merimuseon toiminnassa.”

Lähetä vastauksesi:

sähköpostilla osoitteeseen [email protected]
  • Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.
tai postitse osoitteeseen Rauman merimuseo, Kalliokatu 34, 26100 Rauma
  • Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.

Lisätietoja kyselystä ja aineiston käytöstä antaa museonjohtaja Anna Meronen, [email protected]

Vastausten arkistointi ja käyttö

Rauman merimuseo käsittelee keruuaineistoon liittyviä henkilötietoja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679) ja tietosuojalain (1050/2018) mukaisesti yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten. Keruuaineisto, sen luettelointitiedot ja niihin liittyvät henkilötiedot säilytetään arkistointitarkoituksessa pysyvästi ja voidaan asettaa vapaasti käytettäväksi lainsäädännön sallimassa laajuudessa. Rauman merimuseossa aineistojen käyttäjiltä edellytetään Hyvän tieteellisen käytännön (TENK) noudattamista ja käyttäjät sitoutuvat toimimaan museon käyttöehtositoumuksen mukaisesti. Käsiteltäessä henkilötietoja yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten tietosuoja-asetuksen mukaiset rekisteröidyn oikeudet eivät pääsääntöisesti sovellu.


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Kuukauden soittolista / Paula, osa 1


Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Toisena on vuorossa amanuenssi Paula Kupari, jonka suositukset tulevat vähintäänkin kummalliseen saumaan yhteiskuntamme historiaa: Elämme parhaillaan koronaviruksen muuttamaa ja rajoittamaa arkipäivää myös Suomessa. Tästä johtuen muun muassa Rauman merimuseo pitää näyttelynsä toistaiseksi suljettuina yleisöltä.

Liittyneekö vallitsevaan tilanteeseen, että kovin mollivoittoiselta soittolistalta löytyy kokemuksia eristäytyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta sekä tarina merionnettomuudesta? Jotta lista ei olisi äitynyt liian masentavaksi, päätimme katkaista kierteen ja julkaista loppuosan hieman myöhemmin. Kuuntele Paulan suositukset alta Youtube -videoina!

Jimmy Träskelin: Neito ja majakanvartija



Museon sisääntuloaulassa, pääoven yläpuolella, on Säpin majakan vuonna 1873 Ranskassa rakennettu loistokoneisto. Se poistettiin majakasta vuonna 1962, jolloin viimeinen Säpin majakkamestari jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen majakan loistokoneisto automatisoitiin, jolloin sen toiminta ei enää edellyttänyt vakinaista asumista majakkasaarella. Vaikka Säpin saari onkin suhteellisen kookas majakkasaareksi, on siellä asuminen varmasti vaatinut tietynlaista luonnetta ja eristäytyneisyyden sietämistä. 

Muusikko Jimmy Träskelinin tuotantoa olevassa laulussa syrjäisen, nimeltä mainitsemattoman saaren majakanvartija saa haverin johdosta seurakseen neidon, joka ei totukaan majakan yksinäisyyteen ja rauhaan. Tarina kerrotaan koruttomasti - laulun, jalan tahdinpoljennon ja taiturimaisen huuliharpunsoiton avulla - ja sen loppu on, kuten arvata saattaa, surumielinen. Elämässään Hangosta Kokkolaan kulkeutuneen Träskelinin laulu löytyy “Tuulisen kylän poika” -nimiseltä pitkäsoitolta, joka julkaistiin vuonna 2011. Levyn on julkaissut Kansanmusiikki-instituutti. Vinkkinä vielä: Levyllä soittaa harmonia raumalaislähtöinen muusikko Eero Grundström.

Aija Puurtinen & Brooklynin satu: Maantie


Raumalainen kunnallisneuvos J. W. Söderlund osti kolmimastoisen rautafregatti Winefredin Raumalle vuonna 1894. Hankintahetkellä laiva oli toinen Suomeen ostettu metallirunkoinen purjealus ja suurin suomalainen purjelaiva. Ennen raumalaiseen omistukseen siirtymistään laiva oli kuljettanut siirtolaisia muun muassa Euroopasta Australiaan, josta oli löydetty vuonna 1851 ensimmäisen kerran kultaa. Liverpoolilainen Sharples & Company tilasi laivan Australian siirtolaisliikenteeseen kaupungin läheisyydessä sijainneelta H. Cram & Companyn telakalta. Winefred-aluksen voit löytää muun muassa Purjelaivasalin seinältä sekä hienon pelastusrenkaan muotoisen pienen matkamuistomaalauksen Keulakuvasalin ikkunanpuoleisesta vitriinistä. 

Suomessa Australian siirtolaisuutta tunnetumpaa lienee Amerikan siirtolaisuus erityisesti 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, jolloin Pohjois-Amerikkaan lähti Suomen Siirtolaisinstituutin mukaan yli 300 000 henkilöä. Vilkkain lähtöalue Suomessa oli Pohjanmaa. 

Oma eteläpohjalainen isoisoäitini löytyi New Yorkin Ellis Island -vastaanottokeskuksen rekistereistä, todennäköisesti myös isoisoisäni löytyi asiakirjoista. Anna Kupari (s. 1878 Ylihärmä, k. 1965 Ylistaro) oli rekisteröity Anchor Line -varustamon Columbia-laivalla saapuessaan Ellis Islandin kirjoihin 21.7.1902 vihittynä vaimona, joka oli seuraamassa edellisvuonna saapunutta miestään Amerikan ihmemaahan. Isoisäni syntyi Amerikassa runsaan kahden vuoden kuluttua Annan maahantulosta. Rekisterikuvasta löysin Annan riviltä kaksi. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ellis Islandin säätiön verkkosivustoon: Hakujen tekeminen on nopeaa ja ilmaista!

Pitkän linjan blues- ja roots-muusikko Aija Puurtinen Brooklynin satu -orkesterinsa kanssa levytti jo toisen teemalevyn (Lännen maata, julk. 2019), jossa uitiin amerikansuomalaisten siirtolaisten nahkoihin. Kappaleiden sanoittajana toimi myös tällä levyllä Perttu Hemminki ja laulukieliksi valikoitui niin englanti kuin finglish eli lainasanoilla maustettu suomen kieli. Kappaleet ovat Aija Puurtisen sävellyksiä ja sovittajaksi on merkitty koko Brooklynin satu -orkesteri (Huom: Mukana jälleen raumalaislähtöinen Eero Grundström soittamassa matkaharmonia ja huuliharppua!). Levyn laulut kertovat tarinaa sukupolvet ylittävästä kaukokaipuusta, juurettomuudesta ja ikävästä paikkaan, joka ei välttämättä ole tuttu kuin vanhempien tarinoista. Maantie-kappale on kaunis 6/8-poljentoineen. Selina Sillanpään viulumelodiat leijuvat suloisenkirpeän tunnelman yllä.

Hootenanny Trio: 28



Arkkiveisuksi tai -viisuksi sanottiin laulua, joka kertoi merkittävistä tai oudoista tapahtumista (kuten Titanicin tuho, luonnonmullistukset ja rikokset) tai henkilökohtaisista kokemuksista. Arkkiveisut välittivät tietoa ja muokkasivat maailmankuvaa. Suomalaisen arkkiveisutuotannon kulta-ajaksi on määritelty vuosikymmenet 1870-1920. Arkkiveisuja julkaistiin tuolloin paljon, ja niiden suosio kansan keskuudessa kasvoi suureksi. Viisuja levitettiin irtonaisille arkeille painettuina ja ne toimivat ikään kuin aikansa lööppiuutisina. Kansalliskirjaston arkkikirjallisuuden kokoelmassa on noin 1750 hengellistä ja 4850 maallista arkkiveisua.

Titanicin tragedia poiki Suomessa joukon arkkiveisuja, jotka käsittelivät laivaa, sen epäonnista neitsytmatkaa sekä itse haaksirikkoa laajasti. Arkkiveisuissa etsittiin tapahtuneelle myös syitä ja syyllisiä sekä kysyttiin, mitä onnettomuudesta tulisi ottaa opiksi. (Lisätietoa: doria.fi ja ennenjanyt.net/2019/12/surman-laiva-kuolon-pursi-suomalaiset-titanic-arkkiveisut)


Hootenanny Trion kappale “28”, joka tunnetaan myös nimellä “Rauman balladi”, kertoo arkkiveisuperinteen hengessä Raumalla 8. joulukuuta 1964 tapahtuneesta yhteisöä - ja koko maata - ravistaneesta merionnettomuudesta. Puolustusvoimien kuljetusalus K8 törmäsi Rauman sataman alueella yhteen hinaaja Rauma II:n kanssa kohtalokkain seurauksin. Veneessä olleesta 41 henkilöstä 28 menehtyi. Merimuseon arkistossa on kyseisestä onnettomuudesta muun muassa yhden henkilön keräämä mittava lehtileikekokonaisuus. 

Olkoon listan osa 2 enemmän duuria kuin mollia! 

perjantai 7. helmikuuta 2020

Kuukauden soittolista / Mikko

Uusi sarja alkaa!

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (jos niin teet, ole kiltti ja käytä kuulokkeita!).

Ensimmäisenä on vuorossa kokoelma-amanuenssi Mikko Aho, jonka suositukset eivät ole niinkään perinteisiä merimieslauluja kuin merenkulun ja siihen liittyvien ilmiöiden historiaa käsitteleviä... tai no, ainakin sivuavia kappaleita.

Kuuntele Mikon suositukset tästä Spotify -soittolistana tai alta youtube -videoina!


Alkusoitto: Pixies / Stormy Weather

Kun lähtee merille, on hyvä tehdä valmistelut myrskyn varalta.

Uskomukset ja merimiestarinat: Iron Maiden / Rime of the Ancient Mariner

Merimiehillä on vuosisatojen aikana ollut erilaisia uskomuksia, jotka toiset ovat ottaneet enemmän, toiset vähemmän vakavasti. Merimuseon keulakuvahuoneen albatrossia katsellessa voi pohtia, miksi jotkut uskoivat että albatrossin tappamisesta seuraisi mitä kammottavin kirous, ja kuunnella Samuel Taylor Coleridgen runoon perustuvaa Iron Maidenin eeppistä kauhutarinaa.

Merimiesammatti ja työolosuhteet: Sehr Schnell / Orja

Keulakuvasalissa ja isossa salissa on esillä muun muassa aineistoja, jotka havainnollistavat merimiehen työn ja työolosuhteiden muutosta. Monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan, mutta tuskin merimiesten elämä nykyäänkään täydellistä on. Niin huonosti heillä ei kuitenkaan varmasti mene kuin antiikin Rooman kaleeriorjalla, jonka ajatuksia helsinkiläinen punkyhtye esittelee mustan huumorin kautta.

Merimiesperinteet: Dropkick Murphys / Rose Tattoo

Ison salin merimieperinnevitriinissä esitellään muun muassa merimiestatuointeja niin esineiden kuin kuvienkin kautta. Jotkut ovat yhdistäneet tatuointeihin syvällisiä merkityksiä, toiset ovat ottaneet niitä ennemminkin siksi, että pitäneet niitä hienon näköisinä tai koska ovat ajatelleet tosi merimiehen vain kuuluu olla tatuoitu. Tatuointien tarinoita ja merkityksiä on hyvä pohtia amerikanirlantilaisen kelttimäiskeen säestyksellä.

Merimiesten siirtolaisuus: The Pogues / Thousands are Sailing

Perinnevitriinissä ja sen ympärillä (sekä ison salin katossa) voi nähdä erilaisia merimiesten maailmalta Raumalle tuomia matkamuistoja. Jotkut eivät kuitenkaan palanneet kotiin, vaan jäivät matkoillaan siirtolaisiksi esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan tai Australiaan. Heidän kohtaloihinsa syventyessä jatketaan kelttipunklinjalla: irlantilainen Pogues kuvaa kauniisti niin koti-ikävää kuin uuden maailman mahdollisuuksiakin.

Vapaa-aika maissa: Jacques Brel / (Dans le port d')Amsterdam

Matkamuistot kertovat myös vapaa-ajanvietosta maissa. Viime vuosikymmeniin asti merimiehet saattoivat viettää pitkiäkin aikoja satamakaupungeissa, sillä lastin purku ja lastaus kesti toisinaan hyvinkin kauan. Maissaolot olivat tervetullutta vaihtelua pitkien merimatkojen jälkeen, mutta vieraissa satamissa merimiehiä sattoivat vaania monenlaiset vaarat. Legendaarinen belgialainen laulaja-lauluntekijä maalaa tummilla sävyillä kuvan merimiesten kohtaloista Amsterdamissa.

Konelaivat ja laivanrakennus: Kraftwerk / Metal on Metal

Ison salin laivanrakennusnurkkaukseen sekä höyrylaivamalleihin tutustuessa voi syventyä suurteollisuuden vaikuttavaan maisemaan, valtavien koneiden voimaan ja niitä hallitsevien ihmisten osaamiseen. Elektronisen musiikin pioneeriyhtyeen kappaleessa voi kuulla niin metallin pauketta, hammaspyörien kirskuntaa, höyryn pihinää kuin sähkömoottorien surinaakin - ja ehkä myös työvuoron päättymisestä ilmoittavan pillin?

Hylkyhuone: Dio / Holy Diver

Mitä mieltä olette, mahtaako tämä klassikko kertoa Hylkyhuoneessamme asustavasta Kaskisukeltaja Wikholmista?
Kaskisukeltaja Wikholm (oikealla) ilmapumppuineen (vasemmalla). Kuva: Kari Mankonen.



torstai 6. helmikuuta 2020

Blogin aihealueet laajenevat monipuoliseen merenkulun museon toimintaan - ensimmäinen puheenvuoro TET-harjoittelija Kasper Altinkilla


Painolastina-blogi perustettiin alunperin yhtä Rauman merimuseon nykypäivän merenkulun tallennusmatkaa varten. Päätimme ottaa blogin uudelleen vesille seitsemän vuoden telakoinnin jälkeen. Olkoon Painolastina-blogi paikka painavammalle sanalle ja kevyemmälle kommentoinnille liittyen merenkulkuun, sen historiaan, merimiehiin, merimuseotyöhön ja kaikkeen edelliseen liittyvään (tai liittymättömään)!


Raumanmeren peruskoulun 9.-luokkalainen Kasper Altink oli tammikuun lopussa merimuseossa viikon ajan TET-jaksolla eli työelämään tutustumassa. Museotyöhön Kasper sai tuntumaa vaihtelevien käytännön tehtävien avulla, mutta myös pienimuotoisella kirjoitelmalla hänen valitsemastaan kiinnostavasta merihistoriallisesta aiheesta. Muutaman päivän aikana, muiden töiden lomassa, Kasper sai aikaan alla olevan, varsin mallikkaan, selvityksen kronometrin käytöstä. Kiitos hyvästä TET-jaksosta Kasperille!

Kronometri / Rauman merimuseo RMM0001
Kronometrin käyttäminen navigoinnissa
Kasper Altink

Merenkulun tärkeyttä ei voida kiistää, noin 11-12 miljardia tonnia rahtia kulkee vuosittain meriteitse ympäri maailmaa eikä tämä tule todennäköisesti muuttumaan pitkään aikaan, sillä määrä on ollut tasaisessa kasvussa. Nykyään merenkulku on niin yleistä ja navigointi helppoa mitä modernimpien systeemien ansiosta, ettei tule laivalla matkustaessa ajatelleeksi esimerkiksi haaksirikkoutumista tai navigointivirheestä johtuvaa lisäviikkojen vaaraa merellä. Se minkä nykyään voi nähdä useimmissa tapauksissa GPS:n avulla joutui joskus laskemaan itse eikä käytännöllisen tarkkoihin laskuihinkaan ollut välineitä ennen 1750-1760-lukuja.

Oman sijainnin mittaaminen merellä vaatii tiedon leveys- ja pituusasteista. Leveysasteen saa selville mittaamalla jonkin tähden korkeuskulman (tähden ja horisontin muodostama kulma) sen ollessa korkeimmillaan taivaalla (mittaamiseen käytetään yleisimmin sekstanttia, kvadranttia tai oktanttia), tuon kulman aste on mittaajan leveysaste eli latitudi. Pituusasteen taas saa selville tarkan kellon (kronometrin) avulla. Kronometri säädetään ilmoittamaan tietyn kaupungin aikaa useimmiten Greenwichin meridiaanin eli kansainvälistä aikaa. Kun aurinko on laivan näkökulmasta korkeimmillaan, verrataan aikaa Greenwichin (tai jonkin muun kaupungin) aikaan, tunnin ero vastaa 15 asteen eroa pituuskulmassa. Jos lasketaan aikaa jostain päin maailmaa, jossa aurinko on korkeimmillaan tarkalleen 2 tuntia Greenwichin aikaa edellä, on aikaero +2 tuntia (kello olisi 10.00 Greenwichissä samalla kun aurinko on korkeimmillaan mittaajan olinpaikassa) ja tunti vastaa 15 astetta leveyssuuntaan, joten sen paikan longitudi olisi tarkalleen 30 astetta.

Toinen vaihtoehtoinen tapa on laskea longitudi astronomisen navigoinnin, eli sijainnin määrittämisen jonkin taivaankappaleen avulla. Pituusasteen voi mitata esimerkiksi pelkän sekstantin ja merialmanakan avulla, mutta se on vaikeampaa, joten yleisesti käytetään sekstanttia ja kronometriä molempia, sekstanttia auringon kulman varmistamiseen (mahdollisimman tarkkoja vastauksia varten laske longitudi auringon ollessa tarkalleen 90 asteen kulmassa) ja kronometriä longitudin mittaamiseen.


Kuva oikealla: Sekstantti kansallisen perinnön instituutissa Bukarestissa, Romaniassa http://clasate.cimec.ro

Ongelmana longitudin mittaamiselle oli, että tarpeeksi tarkkaa kelloa tai tietoa taivaankappaleista ei ollut saatavilla ollenkaan ennen 1760-lukua ja silloinkaan ei sitä välttämättä voinut saada, tai ei ainakaan edulliseen hintaan. Useimmat kellot jätättivät useita minuutteja päivässä, kun suurin sallittu määrä olisi ollut 6 sekuntia vuorokaudessa. Suurin este tällaisen kellon keksimiselle oli se, että kello ei kestänyt laivalla esiintyviä olosuhteita, laivan keinuminen esti heiluri-, liipotin- ja ankkurimekanismia käyttävien kellojen kunnollisen toiminnan ja kylmyys ja kuumuus ohensivat tai paksunsivat rataskellojen öljyjä, aiheuttaen niiden ajan kulkevan hitaammin tai nopeammin.

Englantilainen kelloseppä John Harrison alkoi kehitellä kelloa, joka pysyisi tarpeeksi tarkassa ajassa longitudin mittaamiseen. Oman kiinnostuksen lisäksi Harrisonia motivoi Ison-Britannian meriviraston vuonna 1714 asettama 20 000 punnan palkinto henkilölle, joka kehittää tavan mitata longitudin 50 km tarkkuudella motivoimana,  John Harrison oli saanut kehiteltyä vuoteen 1737 mennessä ensimmäisen kronometrinsä ja suurin osa longitudilautakuntaa oli vaikuttunut hänen kellostaan, mutta Harrison ei ollut itse tyytyväinen ja paljasti kellonsa viat, sekä pyysi rahoitusta uuden paremman kellon kehittämiseen. Harrison kehitteli vielä 2 kelloa ennen kuin oli viimein tyytyväinen hänen H4 kronometriinsä yli 30 vuoden kehittelyn jälkeen vuonna 1759. Harrisonilla oli myös joukko vastustajia; tiedemiehiä ja tähtitieteilijöitä, jotka eivät uskoneet Harrisonin kronometrin olevan oikea tapa laskea longitudia, usein uskoen itse astronomisen mittaustavan olevan parempi. Loppujen lopuksi 1760-luvun loppupuolella molemmat tavat todettiin tarpeeksi hyviksi tavoiksi mitata longitudi, mutta kronometriä oli kallis ja vaikea saada ennen 1800-lukua.


Kuva vasemmalla: Kronometri vuodelta 1840. Kronometri on The Museon in The Hague -museon omistama https://www.museon.nl/nl



Lähdeluettelo:

https://astro.unl.edu/naap/motion1/tc_finding.html
http://www.thegreenwichmeridian.org/tgm/articles.php?article=9
Sobel, Dava (suom. Pietiläinen, Kimmo). Longitudi. Art House 1996.