Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nykydokumentointi 2013. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nykydokumentointi 2013. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. helmikuuta 2013

Miltä merimiehen elämä näyttää?


Ennen matkaa asetin itselleni tutkimuskysymyksen: "Millaista on merimiehen elämä vuonna 2013 ja mitä merimiehet itse siitä ajattelevat?". En tietenkään pysty antamaan siihen mitään yleistä, pätevää vastausta, olihan minulla tutkittavana vain yksi laiva ja kymmenen merimiestä. Joitain havaintoja ja vaikutelmia uskaltaudun silti kirjaamaan.

Lähtö Helsingborgista oli haastava. Satama-altaaseen kerääntynyt jää painoi Marjattaa takaisin laituriin. Lähtö oli suoritettava perä edellä, ja lähellä takana oli suurikokoinen RoRo-rahtialus Antares, johon ei tietenkään sopinut törmätä. Tämän kuvan ottohetkellä pahin oli jo ohi, minkä yliperämieskin voi helpottuneena todeta.

Niin sanotulla suurella yleisöllä saattaa usein olla hieman romanttinen kuva merimiehen elämästä. Kaukaisia satamia, eksoottisia maisemia, tyttö joka satamassa ja vauhdikkaita iltoja merimieskapakoissa. Tällainen merimieselämä on jäänyt menneisyyteen. Voisi varmaan sanoa, että jos haluaa työnsä ohessa nähdä maailmaa, ei kannata ainakaan merimieheksi ryhtyä.

Satamissa vietetään yleensä vain muutamia tunteja, ja usein se aika on merimiehille kiireistä työtä. Vaikka aikaa kaupungilla käyntiin jäisikin, moni merimies käyttää vapaahetkensä mieluummin lepoon - ja ymmärrän heitä hyvin. Eräs haastattelemistani merimiehistä kertoi olleensa Marjatalla töissä puoli vuotta, eikä sinä aikana ollut käynyt maissa lainkaan laivan ollessa satamassa.

Kun kysyin, mitä hyviä ja huonoja puolia merimiehet työssään nykypäivänä näkevät, lähes jokainen nimesi työ- ja vapaa-ajan rytmityksen sekä hyväksi että huonoksi puoleksi. Marjatalla, kuten useimmilla suomalaisilla laivoilla, törni eli työjakso kestää 4 tai 6 viikkoa, ja sitä seuraa 4 tai 6 viikon pituinen vapaavuoro.

Puolitoista kuukautta on pitkä aika olla pois kotoa, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Merimies joutuu usein olemaan poissa läheistensä luota, oli sitten joulu, oman lapsen syntymäpäivä tai parhaan ystävän häät. Toisaalta vapaajaksotkin ovat pitkiä. Eräs Marjatalla haastattelemani kuvasi asiaa näin: "Kun olen kotona, voi joka päivä olla sunnuntai, jos niin haluan". 

Matkani Marjatalla kulki vilkasliikenteisiä väyliä pitkin. Muuta laivaliikennettä oli näköetäisyydellä lähes koko ajan. Tämä kuva on otettu lähestyessämme Rotterdamia.

Jotta viihtyy merimiehenä, täytyy nähdäkseni olla luonteeltaan melko joustava ja sopeutumiskykyinen. Omassa työssäni vietän työtovereitteni seurassa hieman alle 8 tuntia päivässä, eikä heidän tarvitse kestää minua iltapala- tai aamukahvipöydässä eikä viikonloppuisin yleensä lainkaan. Merimiehet sen sijaan ovat tekemisissä laivatovereidensa kanssa koko päivän joka päivä. Kovin epäsosiaalinen ei siis voi olla. Toisaalta omaan hyttiin voi mennä ja oven sulkea, jos haluaa olla omissa oloissaan - kukaan ei häiritse toista ilman hyvää syytä.

Havaintojeni perusteella Marjatalla oli oikein hyvä yhteishenki. Vapaa-aikana löytyi aina juttuseuraa jos halusi. Välillä katsottiin yhdessä esimerkiksi Merimiespalvelutoimistosta (MEPA) lainattuja elokuvia. Myös haastatteluissa Marjatan tunnelmaa ja porukkahenkeä kehuttiin - jotkut olivat toisina aikoina toisissa laivoissa kokeneet huonompaa.

Sopeutumiskykyä tarvitaan myös työaikojen suhteen. Laivalla ollaan töissä ympäri vuorokauden, ja jollekin aina sattuu vahtivuoro yöaikaan. Esimerkiksi Terneuzenista Marjatta lähti aamuyöllä, ja Rotterdamiin saavuttiin iltapäivällä. Monen miehen työpäivä venyi aamukolmesta kello viiteen illalla. Viikonloppu ei Marjatalla näy kuin lauantain pihvi-illallisena.

Merikartta ja laivapäiväkirja komentosillalla.
Kun olen aiemmin työssäni tutustunut menneisyyden merimiesten elämään, en malta olla arvioimatta, mikä nykyään on paremmin tai huonommin. Ruoka laivalla ainakin on nyt parempaa kuin purjelaivakaudella, jolloin raaka-aineilta vaadittiin vain yhtä ominaisuutta, hyvää säilyvyyttä. Tästä olen aiemmassa blogikirjoituksessani jo kertonutkin.

Toisen suuren parannuksen merimiesten elämään on tuonut tietotekniikan kehitys. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten sai merimiehen kotiväki odotella kirjeitä pahimmillaan jopa kuukausien ajan. Nykyään voi yhteyttä pitää käytännössä reaaliajassa. Marjatalla pääsi lähes koko matkan ajan verkkoon omalla tietokoneella tai älypuhelimella. Siinä missä purjelaiva-ajan merimies oli poissa kotoa vähintään kuukausia, usein jopa vuosia, pääsee nykymerimies kotiin "vain" viikkojen poissaolon jälkeen.

Voi varmaankin sanoa, että viimeisten vuosikymmenten aikana merimiehen elämä on muuttunut enemmän maissa työskentelevien elämän kaltaiseksi - hyvässä ja pahassa. Yllä mainittujen asioiden lisäksi  esimerkiksi työturvallisuus on parantunut merkittävästi. Toisaalta merimiesromantiikan voi sanoa kadonneen kokonaan. Merimiehenä on nykyään ehkä hieman tylsempää kuin joskus ennen.

Kirjoittaja Marjatan keulakannella tarkkailemassa Merenkurkun jäätilannetta.
Itse ehdin kahden viikon aikana kokea lähinnä merielämän valoisia puolia. Minulle tietysti kaikki laivalla näkemäni oli uutta ja mielenkiintoista. Opin ymmärtämään monia asioita, mistä on hyötyä työssäni merimuseossa. Kiitän työnantajaani Rauman merimuseota sekä Langh Shipia, Marjatan omistajaa, jotka tarjosivat minulle tämän tilaisuuden.

Kiitokset myös blogin lukijoille - teitä on ollut paljon enemmän kun uskalsin toivoakaan. Kiitos myös kysymyksistä ja kommenteista. Niitä voi toki esittää edelleen, vaikka tämä jääkin luultavasti blogin viimeiseksi kirjoitukseksi.

Ennen kaikkea kiitän Marjatan miehistöä, kaikkia kymmentä joiden kanssa sain purjehtia. He suhtautuivat laivalla olooni hämmästyttävän ystävällisesti, vastasivat kärsivällisesti jatkuviin kysymyksiini ja auttoivat kaikin tavoin minua tutkimustyössäni. Heidän ansiostaan kahden viikon matkastani tuli elämys, jota jaksan muistella vielä vuosien päästäkin!

torstai 31. tammikuuta 2013

Äärimmäiset olosuhteet

Helsingborgista lähdön jälkeen Marjatalla järjestettiin pelastusharjoitukset. Niitä pidetään laivoilla säännöllisesti, ja tarkoitus tietysti on, että hätätilanteessa kaikki tietävät miten toimia ja mistä tarvittavat välineet löytyvät. Merenkulkuun, kuten kaikkeen ihmisen toimintaan, sisältyy vaaroja. Toisaalta laivalla on turvana paitsi välineistö, myös merimiehet jotka on koulutettu toimimaan erilaisissa ongelmatilanteissa.

Puolimatruusi pelastusveneessä. Kuten ilmeestä voi päätellä, on kyseessä harjoitus. Marjatassa on niin sanottu free fall -pelastusvene, jonka voi laskea pudottamalla laivan perästä hyvinkin huonoissa olosuhteissa. Vene on varustettu hätämuonalla ja juomavedellä sekä mm. kalastusvälineillä sekä tutkaheijastimella, joka parantaa sen näkyvyyttä apuun tulevien alusten havaintolaitteissa.
Eilen pääsimme perille Tornioon juuri ennen vuorokauden vaihtumista. Omin voimin tosin ei Marjatta sinne olisi päässyt. Viimeiset tunnit kuljettiin jäänmurtaja Kontion perässä. Muutkaan laivat eivät päässeet Tornioon eikä lähtemään sieltä ilman jäänmurtajien apua. Kontion avusta huolimatta Marjatta jäi muutaman kerran jäihin kiinni, jolloin jäänmurtaja joutui irroittamaan sen esimerkiksi ajamalla juuttuneen laivan ympäri. Edeltävien viikkojen pakkasissa jäätä oli muodostunut paljon ja se oli paksua. Lisäksi voimakas etelätuuli oli pakannut kaiken jään Perämeren pohjukkaan. Kannella kävellessäkin oli syytä olla varovainen, sillä märkä lumi teki siitä liukkaan.

Kontio perillä Torniossa. Tietoja aluksesta Arctia Shippingin sivuilta.
Luotsin ottaminen jään päältä oli aikamoinen suoritus sekin, niin Marjatan miehistöltä kuin luotsiltakin. Avovedessäkin on luotsin ottoa aika jännittävää seurata, kun luotsi kiipeää liikkuvasta veneestä liikkuvaan laivaan. Talviaikaan Perämerellä luotsi sen sijaan odottelee jäänmurtajan tekemän uran reunassa metallisella telineellä, jonka toinen pää on tuettu kantavaan jäähän. Liikkuvan laivan kannelta hänelle lasketaan köysitikkaat, joita pitkin hän sitten nousee alukseen. Päätä ei saa siinä hommassa palella, ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti.

Luotsi nousemassa jäältä Marjatan kannelle. Taustalla näkyy punaisessa haalarissa Marjatan yliperämies avustamassa luotsia.
Perillä Torniossa vielä laituriin pääsy oli haasteellista, kun laivan kyljen ja laiturin väliin pakkautunut jää esti kiinnittymisen. Sama ongelma oli jo aiemmin Helsingborgissa, mutta Torniossa jää oli paljon paksumpaa. Nyt avuksi tuli satamahinaaja Ulla, joka puhalsi potkurivirrallaan jäätä pois kunnes kiinnittyminen onnistui. En voinut kuin hämmästellä sitä päättäväisyyttä - etten sanoisi jääräpäisyyttä - ja työn määrää jota Suomen pohjoisimpien satamien liikennekelpoisina pitäminen talven äärioloissa vaatii.

Satamahinaaja Ulla ahtautuu rohkeasti laiturin, Marjatan ja sen takana laiturissa olevan aluksen väliin.
Ullan potkurivirta pistää jäähän liikettä, ja pian Marjatta pääseekin laituriin kiinni.
Tätä kirjoitan taas junassa. Ensi yöksi pääsen pitkästä aikaa kotiin. Tuo "pitkästä aikaa" on tietysti vähän suhteellista - minä olin poissa vain kaksi viikkoa, Marjatan miehistöstä moni näkee tänään kotiväkensä ensi kertaa kuuteen viikkoon. Osa jäi vielä laivalle, koko miehistö ei juuri koskaan ole yhtä aikaa vaihtovuorossa.

Matka oli itselleni todella mielenkiintoinen elämys. Tutkijanakin uskon hyötyneeni siitä, varsinkin kun tutkimuskohteeni - Marjatan miehistö - suhtautui minuun ja työhöni niin myötämielisesti. Suuri kiitos siitä kaikille!

Kirjoitan ensi viikon alussa vielä yhteenvedon kokemuksistani ja havainnoistani, kun olen niitä ehtinyt vähän "sulatella". Blogi tietysti jää luettavaksi ja kommentoitavaksi sen jälkeenkin

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Jää-ääniä

Kun 6000 kilowatin työntämä 6500 tonnin teräsmassa osuu 36800 neliökilometrin kokoiseen jäälauttaan, syntyy melkoisen vaikuttavia ääniä.


Marjatta on saapunut Perämerelle ja puskee tietään jäiden halki kohti Torniota. Jää- ja jäänmurtajatilanteesta riippuen olemme perillä tänään illalla tai ensi yönä, ellei mitään yllättävää satu. Blogiin kirjoitan varmasti vielä ainakin loppuyhteenvedon viimeistään ensi viikon alussa. Jos teillä, hyvät lukijat, on mielessänne jotain kysymyksiä, niitä kannattaa esittää nyt kun asiat ovat vielä kirkkaana mielessäni.


maanantai 28. tammikuuta 2013

"Porukka tekee laivan"

Marjatta on 120 metriä pitkä, lähes 8000 hevosvoiman dieselkoneella varustettu teräsrakenteinen laiva. Ilman miehistöä se on kuitenkin vain kylmä, sieluton kone. Merimiehet ovat, ainakin minun ymmärtääkseni, sitä mieltä että miehistö tekee laivan eikä tekniikka.

Marjatan kansirakennelma ja komentosilta keulasta nähtynä.
Olen seurannut elämää Marjatalla kohta kahden viikon ajan. Mitä olen oppinut ymmärtämään? On tietysti selvää, että jollain toisella laivalla asiat voivat olla toisin, käytännöt erilaisia ja miehistössä erilaisia persoonallisuuksia. Erilaisessa liikenteessä ja eri satamissa kulkeva laiva on varmaankin myös tunnelmaltaan toisenlainen kuin tutkimuskohteekseni osunut Marjatta.

Näkemäni ja kuulemati perusteella uskaltaudun sanomaan merimiehistä ainakin sen, että he vaikuttavat olevan sellaisia ihmisiä, jotka nauttivat keskustelusta ja jutunkerronnasta. Taukotilassa ja messissä olen kuullut muisteluita kaukaisista maista ja persoonallisista laivatovereista. Olen myös käynyt keskusteluja niin  Einsteinin suhteellisuusteoriasta kuin keskiaikaisista linnoistakin.

Marjatalla on myös pieni, mutta viihtyisä ja kovassa käytössä oleva sauna.
Marjatan miehistö työskentelee tyypillisesti siten, että 4-6 viikon työskentelyä ("törniä") seuraa sitten 4-6 viikon vapaa. Tämä on yleinen käytäntö suomalaisilla laivoilla. Valtameriliikenteessä törnit ovat pitempiä. Kun olen kysynyt, mitä mieltä merimiehet ovat työstään, he ovat kertoneet viihtyvänsä merellä hyvin. Lähes jokainen on kuitenkin maininnut ammatin huonona puolena pitkät poissaolot kotoa, perheen ja ystävien luota. Moni on painottanut, miten tärkeää on, että kotiasiat ovat kunnossa - niiden murehtiminen merellä on kovin raskasta. Nykypäivän merimies voi onneksi olla lähes päivittäin yhteydessä kotiväkeen puhelimen tai tietokoneen avulla ilman kohtuuttomia kustannuksia. Tätä useimmat pitävät suurimpana viime vuosien parannuksena merimieselämässä.

Ensimmäinen perämies keulakannella köysivinssien käyttölaitteen takana Terneuzenista lähdettyämme. Laivalla on ainakin joku töissä ympäri vuorokauden. Usein myös satamiin saapumiset ja lähdöt osuvat yöaikaan. Terneuzeniin saavuimme aamuviideltä ja lähdimme seuraavana aamuna neljän maissa.


Puolimatruusi pesee peräkantta painepesurilla. Näin talviaikaan peseminen on hankalaa, sitä kun ei voi tehdä pakkasella.
Suuri osa työstä, jota laivalla tehdään, on rutiininomaista. Esimerkiksi laivan ohjaaminen ja navigointi on ajoittain suorastaan tylsää puuhaa - tämän ovat minulle aivan suoraan todenneet merimiehet itsekin. Tarkkuus ei silti saa herpaantua: meidän kaikkien laivalla olevien henki on sen käsissä, joka komentosillalla istuu.

Sivuutimme aiemmin tänään Kööpenhaminan kapeaa Drogdenin väylää pitkin. Koska näkyvyys oli sumun takia heikohko, kutsui vahtivuorossa ollut päällikkö komentosillalle myös pursimiehen tähystämään.
Ajoittain tekemistä on liiankin kanssa. Esimerkiksi Rotterdamissa Marjatta ohjattiin laituriin, jossa tilaa oli varsin vähän. Tilanne muistutti hyvin tiukkaa taskuunperuutusta 120 metriä pitkällä ajoneuvolla, jossa ei ole jarruja. Haastetta riitti muillekin kuin päällikölle komentosillalla. Laiva nimittäin aseteltiin lopullisesti paikalleen siirtämällä sitä laituriin kiinnitetyillä köysillä, joita vetelivät perämies ja kansimiehet (sähkökäyttöisten vinssien avulla toki). Uhkatekijöitä riitti - laituriin, perän takana olleeseen nosturiproomuun tai jatkuvasti ohi suhahteleviin pieniin satama-aluksiin ei olisi ollut hyvä törmätä. Kaikki sujui hyvin. Minun silmääni miehistön toiminta näytti rauhalliselta - kaikki nähtävästi tiesivät mitä tehdä.

Kansikorjausmies ja kiinnitysköysivinssi Rotterdamissa "taskuunperuutusta" hoitelemassa.
Minun työhöni ja olemiseeni laivalla kaikki ovat suhtautuneet todella positiivisesti. Olen aina saanut vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita olen osannut tehdä, ja olen saanut seurata miehsitön työskentelyä niin paljon kuin suinkin olen ehtinyt ja jaksanut. Tutkimuskohteeni ainakin on tehnyt parhaansa minun hyväkseni - kiitos siitä kaikille!

Marjatta on saapunut Helsingborgiin, ja kansiosasto valmistelee laivan seuraavana aamuna alkavaa lastausta varten. Oikealla pursimies kiinnittää vielä viimeistä kontinkiinnityskenkää ("twist-lock"). Puolimatruusi seuraa tilannetta. Oppilas, kansikorjausmies ja yliperämies suuntaavat jo messiin, jossa odottavat kakkukahvit päällikön ja puolimatruusin syntymäpäivien kunniaksi.

Kotia kohti

Matkamme Rotterdamista tänne Helsingborgiin on sujunut hyvin. Pohjanemerellä ei merenkäynti ollut yhtä voimakasta kuin toiseen suuntaan mennessämme - edes minä en ollut merisairas. Saavuimme Helsingborgiinb eilen sunnuntaina vähän puolenpäivän jälkeen, mutta lastaus alkoi vasta tänä aamuna. Niinpä miehistöllä oli hieman tervetullutta vapaa-aikaa. Vietimme myös laivan päällikön ja puolimatruusin syntymäpäiviä, kaikille tarjottiin kakkukahvit.

Keinuva laiva Pohjanmerellä - menomatkalla merenkäynti oli paljon kovempi, mutta kuvat jäivät merisairauden takia ottamatta.
Luotsi on juuri noussut Marjattaan Helsingborgia lähestyessämme ja luotsikutteri suuntaa pois.
Tunnelma laivalla on odottava. Suuri osa miehistöstä on Tornioon saapuessamme vaihtovuorossa, ja he pääsevät torstaina muutamaksi viikoksi viettämään vapaata. Moni laskee jo päiviä, ellei suorastaan tunteja, kotiin pääsyyn ja perheen sekä ystävien tapaamiseen.

Käväisin eilen illalla taas maissa, tällä kertaa yksikseni. Helsingborgissa, toisin kuin Rotterdamissa, satama on kävelymatkan päässä keskustasta. Lumisateessa vanha Ruotsin ja Tanskan rajakaupunki oli joulukorttimaisen kaunis.

Kärnan, Helsingborgin linnoituksen vanhin rakennelma, pystytetty noin 700 vuotta sitten.
Anteeksi sisäpiirihuumori julkisessa blogissa, mutta tämän ruotsalaisen tienviitan kuva minun täytyy laittaa esiin eräiden sukulaisteni huvitukseksi.

Päällikkö ilmoitti juuri, että matka jatkuu noin tunnin kuluttua. Ennen kotimaahan paluuta pääsen vielä seuraamaan ainakin pelastusharjoituksia.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Maisemia ja satamia

Tätä kirjoittaessani Marjatta on Rotterdamissa. Romumetallin lastaus on juuri päättymässä ja miehistö valmistelee satamasta lähtöä. Olemme siis jo paluumatkalla, Terneuzen oli reitin kaukaisin paikka Torniosta katsoen. Yhtä ja toista olen ehtinyt jo hyttini ikkunasta, kannelta ja komentosillalta näkemään. Seuraavassa hieman kuvasatoa.

Jään reuna Merenkurkussa.

Muita laivoja on näkynyt lähes koko ajan. Tämä Transreel tuli vastaan Ruotsin rannikolla Gotlannin pohjoispuolella (muistaakseni).
Auringonlasku Ruotsin rannikolla.
Aurinkoinen talvipäivä Terneuzenissa. Taustalla näkyvä vihreärunkoinen alus, Eken, saapui satamaan yhtä aikaa Marjatan kanssa. Eken purjehtii Färsaarten lipun alla - eksoottista!
Rotterdamin satama on itsessään jo nähtävyys. Kyseessä on Euroopan suurin satama, ja yksi maailman suurimmista. Se on helppo uskoa - laivoja, satamaproomuja, hinaajia ja muita aluksia on jatkuvasti tulossa ja menossa. Ympärillä näkyy valtavia nostureita ja muita satamalaitteita silmänkantamattomiin. Romumetallin lastaus on myös varsin äänekästä.

Järeämmän luokan nosturi Rotterdamissa.

Rotterdamin satamassa riittää mielenkiintoista katseltavaa, mutta kauniiksi ei sitä voi sanoa.

Ehdin käväistä myös maissa Rotterdamin kaupungissa - todellakin vain käväistä. Suomalaisen merimieskirkon henkilökunta tuli käymään Marjatalla, ja kuljetti halukkaat edestakaisin. Aikaa maissa oli vain pari tuntia, ja laituristamme Rotterdamin keskustaan on matkaa noin 30 kilometriä. Kulttuurimatkailuun ei siis valitettavasti juuri ollut aikaa - tai ehkä sellaiseksi voi laskea "maaoluiden" juomisen, kun seuranani oli pitkän uran tehnyt merimies joka muisteli ensimmäisiä Rotterdamin vierailujaan yli 30 vuotta sitten. Paikalliseen merimuseoon en valitettavasti ehtinyt.

Rotterrdamin suomalaisen merimieskirkon aula, kuvassa sosiaalikuraattori Eeva-Maria Ranta. Pahoittelen heikkoa kuvanlaatua, mukanani oli vain kännykkäkamera.

Seuraava satamamme on Helsingborg, jonne saavumme luultavasti ylihuomenna sunnuntaina. Kirjoitan lisää sieltä, tai jos tietoliikenneyhteydet sallivat, jo aiemmin mereltä.

Loppuun vielä leikkimielinen kuva-arvoitus, oikean ja parhaan vastauksen antajille lupaan leikkimielisen palkinnon.

Mitä mahtaa olla kuvassa?

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Laiva työpaikkana

Olen sentään ehtinyt tehdä muutakin kuin syödä ja potea merisairautta. Varsinainen hommani laivalla on miehistön työskentelyn sekä vapaa-ajan seuraaminen ja dokumentointi. Tarkoituksena on muun muassa valokuvien, haastattelujen ja havainnoinnin perusteella muodostaa kokonaiskuva siitä millaista elämä suomalaisella rahtialuksella vuonna 2013 on. Kaikki täällä Marjatalla ovat suhtautuneet työhöni oikein positiivisesti ja avuliaasti. Siitä olen ollut hyvin iloinen ja kiitollinen.

Kansikorjausmies ja harjoittelija rakentamassa uusia hyllyjä työkaluvarastoon vanhojen huonokuntoisten tilalle. Laivassa on jatkuvasti tehtävä mitä erilaisimpia huolto- ja kunnossapitotöitä.

Marjatalla on kymmenen merimiestä, suomalaisia ja virolaisia: päällikkö, yliperämies, ensimmäinen perämies, pursimies, kansikorjausmies, puolimatruusi, konepäällikkö, ensimmäinen konemestari, kokkistuertti sekä yksi harjoittelija. Joskus harjoittelijoita voi olla kaksikin yhtä aikaa. Tällä reissulla Marjatan harjoittelija työskentelee kansikorjausmiehen kanssa, mutta opinnoistaan riippuen hän voi työskennellä myös esimerkiksi konehuoneessa. Olen päässyt jo seuraamaan kaikkien työskentelyä ainakin ohimennen.

Ensimmäinen konemestari tarkastaa pääkoneen voiteluöljyä. Menetelmä on ihan sama kuin vaikkapa henkilöauton moottorissa. Mittakaavassa vain on hieman eroa...

Ainakin yhden merimiehen elämään tyypillisesti liittyvän asian olen kokenut omakohtaisesti: vuorokausirytmini on aivan sekaisin, ja minulla on vaikeuksia muistaa, mikä viikonpäivä kulloinkin on. Kaikki merimiehet joutuvat ajoittain työskentelemään pitkin yötä. Perämiehillä ja kansimiehistöllä on määrätyt vahtivuoronsa, joita on ympäri vuorokauden. Koneosasto on periaatteessa töissä vain päiväsaikaan, mutta erityisissä tilanteissa, kuten satamiin saavuttaessa ja lähtiessä, konepäällikkö tai -mestari on koko ajan konehuoneessa. Tällaiset tilanteet sattuvat usein yöaikaan, esimerkiksi tänä aamuna saavuimme Terneuzeniin kello 5:15.

Ensimmäinen perämies ja päällikkö komentosillalla valmistelemassa tarvittavia asiakirjoja Terneuzenin satamaviranomaisille lähetettäviksi. Meriliikenteeseen liittyy paljon paperityötä.

Minusta vaikuttaa siltä, että Marjatalla työilmapiiri on oikein hyvä. Vapaahetkinä messistä löytyy yleensä aina juttuseuraa. Keskusteluja käydään mitä moninaisimmista asioista, ja monenlaisia tarinoita kerrotaan. Saunakin lämmitetään joka päivä. Toisaalta jokaisella on oma yhden hengen hytti, johon voi vetäytyä aina kun tarvitsee omaa aikaa.

Parhaillaan olemme purkamassa lastia Terneuzenissa Alankomaissa, aivan Belgian rajan ja Antwerpenin kaupungin kyljessä. Satamakäynti on niin lyhyt, ettei täällä ehdi lainkaan käymään maissa. Illalla myöhään lähdemme täältä ja suuntaamme Rotterdamiin. Siellä vierähtää yli vuorokausi, ja kaupungillekin kuulemma pääsee. En ole Hollannissa ennen käynytkään.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Leipä miehen merellä pitää

"Ruoka Osmolla oli vaihtelevaa. Vaihtelua oli puurosta papusoppaan ja papusopasta puuroon." - näin muisteli raumalainen merimies Carl Julius Panelius ruokajärjestelyjä purjelaiva Osmolla vuoden 1870 paikkeilla.

Ainakin yksi asia on ehtinyt tulla minulle täysin selväksi: ruuan suhteen merimiesten olosuhteet ovat aivan ratkaisevalla tavalla parantuneet. Marjatan messissä tarjottava ruoka nimittäin on oikein hyvää, ja sitä on riittävästi. Vaihteluakin on. Ruoka on myös laitettu pääsääntöisesti oikeista, laadukkaista raaka-aineista: puolivalmisteita ja eineksiä on käytetään vähän, jos lainkaan. Syön täällä paremmin - paljon paremmin! - kuin tavallisten työpäivieni lounastauoilla.

Merimiehen sunnuntailounas on kuulemma perinteisesti juuri tällainen - kuvan annoksen söin eilen Marjatan messissä.

Aamulla 7:30 tarjotaan aamiainen, jolle stuertti vielä ystävällisesti herättää soittamalla hyttiin sisäpuhelimella, jos niin pyydetään. Lounas on kello 11:30, ja päivällinen kello 17. Lisäksi vaikkapa voileivän voi käydä tekemässä itse aina kun huvittaa.

Menneiden aikojen heikkoja eväitä ei pidä ainakaan kokonaan laittaa purjelaiva-ajan laivakokkien syyksi. Selväähän on, että ruuasta tulee pakostakin yksipuolista jos laivassa ei ole säilytyslaitteita. Nykypäivän laivan provianttivarastossa (ruokatavaroiden säilytystiloissa) on tietysti nykyaikaiset kylmälaitteet ja muut välineet, joiden ansiosta laivalla voidaan tarjota käytännössä kaikkea ruokaa mitä maissakin.

Osa ansiosta on toki annettava myös Marjatan stuertille. On ollut mukava huomata, että ruokailijoilla on messistä poistuessaan tapana käydä byssan (keittiön) puolella erikseen kiittämässä stuerttia, ja usein vielä kehua maukasta ruokaa.

Lauantaina lounalla tarjoiltu madekeitto näytti maistuvan miehistölle erityisen hyvin.

Laivamuonituksesta ja sen historiasta kiinnostuneille voin muuten suositella Aina Paneliuksen Laivakokki -teosta vuodelta 1904. Näköispainosta saa Rauman merimuseon museokaupasta.

Aamupäivän merisairastelun jälkeen oloni parani aika nopeasti, merenkäyntikin laantui. Kuulemma verkkoyhteydet saattavat olla huomenna aika heikot, seuraava päivitys lienee siis odetettavissa ylihuomenna. Silloin olemmekin jo ensimmäisessä satamassamme, Alankomaiden Terneuzenissa, aivan Belgian rajan pinnassa. Sitä väitetään Lentävän hollantilaisen kotisatamaksi...

Potilaana

"Merimies, joka ensimmäisillä matkoillaan tulee merikipeäksi eikä näytä tottuvan merilläoloon, on kelpaamaton tähän ammattiin ja pysytelköön siis maissa." (Pihl, Albin. Suom. Therman, Ernst: Terveyden- ja sairaanhoito aluksilla. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1923)

Näyttää siltä, että minun on parasta pysytellä museohommissa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jäätä ja sen murtamista

Tätä kirjoittaessani olemme jo ohittaneet Öölannin saaren ja kiertämässä Ruotsin etelärannikkoa. Koska verkkoyhteydet eivät eilen olleet käytettävissä kuin hetkittäin, tuli tähän bloggaamiseen pakollinen tauko. Siksi pääsen vasta nyt kertomaan lähdöstämme Torniosta.

Toissapäivä eli perjantai kului suureksi osaksi vielä lastaamiseen. Nosturit nostelivat raakateräsrullia lastiruumiin ja kansiluukkujen päälle kontteja.

Nosturi siirtää teräskelaa.

Minut perehdytettiin lakien ja asetusten vaatimalla tavalla aluksen turvajärjestelyihin. Tuli oikeastaan turvallinen olo - olen laivan ainoa matkustaja, joten ongelmatilanteessa täällä on kymmenen koulutettua merimiestä joiden velvollisuutena on huolehtia turvallisuudestani!

Vähän iltayhdeksän jälkeen pääsimme lähtemään. Sain seurata satamasta lähtöä komentosillalta, ja täytyy sanoa että kokemus oli vaikuttava. Tornion Röyttä on Suomen pohjoisin satama, ja Perämeri tietysti kauttaaltaan jäässä. Niinpä alkumatka sujui jäänmurtajan avustamana, vieläpä niin että Marjatan edellä kulki jäänmurtaja Otson hinaamana toinen alus. Sekä koneen- että luonnonvoimat tekivät aikamoisen vaikutuksen jään kolistessa Marjatan keulassa ja jäänmurtajan puskiessa edellä. Pahoittelen allaolevien kuvien huonoa laatua: valaistusolosuhteet eivät olleet oikein optimaaliset.

Laiturista irtaantuminen komentosillalta kuvattuna. Juuri ennen lähtöä satamahinaaja pehmitti jäätä Marjatan ympräiltä.

Alkumatkasta mukanamme oli luotsi. Hänet sitten jätettiin jäälle tehdylle luotsipaikalle, jossa vastassa oli hydrokopteri. Kantavan jään päältä työnnettiin muutaman metrin pituinen kelkka laivan sivulle, ja luotsi kiipesi köysitikkaita pitkin sen kyytiin. Aika pelottavan näköistä touhua, etenkin kun laiva ei edes täysin pysähtnyt kyydistä jättämisen ajaksi.

Jäänmurtaja Otso hinaa avustettavaa alusta. Etualalla oikealla Marjatan kantta kontteineen.




torstai 17. tammikuuta 2013

Laiva on lastattu...

...huomenna. Nosturi siirtää parhaillaan teräsrullia Marjatan lastiruumaan. Huomenna on valmista, ja päästään matkaan.

Marjatta lastiluukut avoinna. Etualalla vasemmalla terästä ja satamanosturi.

Saavuin alkuillasta tänne Tornioon Röyttän satamaan, jossa Marjatan päällikkö toivotti minut tervetulleeksi ja esitteli laivan. Sain myös kuulla häneltä tarkemmin, minne oikein olemme menossa. Suomalainen raakateräs, joka täällä lastataan, viedään jatkojalostettavaksi Terneuzeniin Alankomaihin. Matka sinne kulkee joko Tanskan ympäri tai Kielin kanavan kautta, asiaa ei vielä ole päätetty.

Terneuzenissa ollaan ensi viikon tiistaina 22.1., elleivät sää- tai jääolosuhteet ole poikkeuksellisen hankalat. Sieltä siirrytään Rotterdamiin, Alankomaiden ja koko Euroopan suurimpaan satamaan, jossa lastataan metalliromua Tornion terästehtaan raaka-aineeksi. Paluumatkalla pysähdytään myös Helsingborgissa Ruotsissa. Rotterdamissa ja Helsingborgissa on luultavasti myös mahdollisuus pistäytyä maissa, mutta aikaa kaupunkeihin tutustumiselle ei valitettavasti kovin paljoa jää. Takaisin Tornioon tullaan luultavasti seuraavan viikon tiistaina tai keskiviikkona, siis 29. tai 30. tammikuuta.

Matkaan päästään siis huomenna, ja huomenna myös minä aloitan varsinaisen dokumentointityöni. Osan laivaväestä ehdin jo tavata, ja he suhtautuivat varsin positiivisesti ajatukseen työnsä dokumentoinnista. Se onkin tärkeää - nykydokumentoinnin välttämätön edellytys on dokumentoitavan yhteistyö.

Matkalla satamaan

Päästäkseni laivaan minun on ensin matkustettava aika pitkä matka maitse. Kirjoitan tätä junassa Seinäjoen kohdalla: lähdin aamulla Raumalta bussilla Huittisten kautta Tampereelle, nousin junaan joka vie minut Oulun kautta Kemiin, ja Kemistä jatkan vielä vähän matkaa linja-autolla Tornioon.

Marjatta, kuva Wikimedia Commons -käyttäjä Eduard47, lisenssi CC BY-SA 4.0
Laiva, jolla lähden matkaan, on nimeltään Marjatta ja sen omistaa Langh Ship -varustamo. Laiva purjehtii Suomen lipun alla, ja se on rakennettu vuonna 1996 Hampurissa Saksassa. Marjatta kuljettaa sekä irtotavaraa että kontteja. Laivan pituus on noin 120 metriä ja pääkoneen teho on 5850 kilowattia - yli 130 kertaa suurempi kuin autoni moottorin teho. Lisätietoja löytyy varustamon laivaesittelystä. Käsittääkseni kyseessä on aika tavallinen tämän päivän suomalaisen merimiehen työpaikka.

Kuten jo edellisessä merkinnässä kirjoitin, en ole ollut aiemmin rahtilaivassa - paitsi muutamassa museoaluksessa. Kieltämättä mutama asia hieman jännittää. Mitä jos vaikka olen koko matkan ajan merisairas eikä työnteko onnistu?

perjantai 11. tammikuuta 2013

Painolastiksi rahtilaivalle

Kun vähän yli neljä vuotta sitten tulin töihin Rauman merimuseoon, en tiennyt sen paremmin merenkulun historiasta kuin nykypäivästäkään kovin paljoa. Olen koulutukseltani historioitsija ja museotyöntekijä, en merimies, enkä opinnoissa tai aiemmissa töissäni tullut juurikaan merenkulkuun perehtyneeksi.

Historian opinnoistani on onneksi ollut ainakin se hyöty, että olen saanut hyvät valmiudet ottaa selvää asioista. Niinpä onnistuin melko nopeasti kartuttamaan tietojani merihistoriasta, ja uskallan nykyään esiintyä jopa asiantuntijana joillain osa-alueilla. Olen esimerkiksi tutustunut sadan vuoden takaisten merimiesten sosiaalihistoriaan, ja osaan kertoa yhtä ja toista heidän elämästään sekä laivoista joilla he purjehtivat.

Elämästä nykyaikaisella rahtilaivalla en sen sijaan tiedä oikeastaan juuri mitään. Pian minulla on kuitenkin ensiluokkainen tilaisuus parantaa tietojani. Pääsen nimittäin parin viikon pituiselle matkalle rahtilaivaan joka kuljettaa - kuulemma - terästä ja kontteja. Reitti on - kuulemma - Torniosta Englannin ja Rotterdamin kautta takaisin Tornioon.

En vielä tiedä sitäkään, minkä näköiseen laivaan pääsen. Olen kuitenkin melko varma, että se näyttää ihan toiselta kuin yllä olevassa kuvassa esiintyvä parkki Toivo. Kuva on Toivolla sata vuotta sitten purjehtineen merimiehen, Onni Bärlingin päiväkirjan sivuilta. Bärlingin päiväkirja kuvineen on  mielestäni yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä.

Laivalla olen mukana "painolastina", siis sivusta seuraavana matkustajana ja katsojana, en osallistuvana havainnoitsijana - jo oman ja meriliikenteen turvallisuuden takia on parempi etten osallistu laivan töihin. Luultavasti lait ja asetuksetkin sellaisen kieltäisivät. Tarkoitukseni on myös dokumentoida vuoden 2013 merimiesten työtä ja elämää.

Tässä matkassa on minulle monia uusia ja jännittäviä asioita. Tähän astisen elämäni pisin laivamatka on ollut Finnjetillä Helsingistä Travemündeen. Sen tehdessäni olin nelivuotias. Rahtilaivalla en ole ollut koskaan aikaisemmin. Blogiakaan en ole koskaan ennen pitänyt.

Lähtö on ensi torstaina, 17.1.2013. Tässä blogissa koetan kertoa sanoin ja kuvin matkan vaiheista ja tunnelmista.